Hobitti, vapaakauppa ja Landon Donovan

Olin eilen katsomassa Peter Jacksonin Hobitti – Viiden armeijan taistelu-elokuvaa, mistä seurasi jotain terveellistä. Pitkästä aikaa olin ihan oikeasti vihainen jostain. Mieleeni nousi paljon erilaisia kysymyksiä: ”Miksi tässä on tälläinen #%*?! naishaltija?”, ”Miksi tän nimi on Viiden armeijan taistelu?”, ”Miksi tää maksaa 14.50€?” ja kenties tärkeimpänä ”Ja miksi ihmeessä Christian Bale näyttelee Moosesta?”.

Vaikka tämä vihan aalto, joka lävitseni kulki, saattoi vaikuttaa negatiivisesti elokuvaelämykseeni oli se silti hyvinkin tervettä. Muistin nimittäin, että vihaisuus saa paljon aikaan. Pitää uskaltaa välillä suuttua, haastaa olemassa olevaa, kritisoida, olla järkähtämättömästi jotain mieltä. (Tässä en tietenkään suuttumisella tarkoita sellaista silmitöntä vihaa, tai perusteetonta vihapuhetta. Suuttua saa, mutta vain syystä)

Luin taannoin tutkimuksesta, jossa oli tutkittu englantilaisia yliopisto-opiskelijoita, ja näiden käyttäytymistä konflikti-tilanteissa. Opiskelijoita yritettiin haastaa kärkkäästi debaattiin, mutta sen sijaan, että he olisivat antautuneet väittelyyn, pyrki suurin osa opiskelijoista pelkästään välttämään konfliktin. ”Sulla on tottakai oikeus sun mielipiteeseen”- tyyppiset lausahdukset kuulostavat meitsistäkin kovin tutuilta. Meitsista oli huikea nähdä Suomessa, ja erityisesti Suomen nuorisossa hetkellistä suuttumusta Tahdon-kamppajan aikana. Siinä näki mitä voi tapahtua jos tarpeeksi paljon ihmisiä suuttuu, muutosta.

Koska minusta olisi hyvä, että ihmiset harrastaisivat suuttumista aina välillä ajattelin esimerkillisesti kertoa kolmesta asiasta jotka minua suuresti vihastuttavat.

1. TTIP

Tästä jokaisen eurooppalaisen ja miksei maailmankin kansalaisen tulisi suuttua! Jos ei kuulosta tutulta, niin kannattaa ehdottomasti tutustua, mutta lyhyesti sanottuna TTIP eli Transatlantic Trade and Investment Partnership on EU:n ja Yhdysvaltojen välille ehdotettu vapaakauppasopimus. Argumentteja sopimuksen puolesta on, että se saattaisi kasvattaa taloutta, Euroopan komission arvion mukaan noin 0.1 % kasvu BKT:hen olisi odotettavissa. Argumenttaja vastaan (esimerkiksi): Yhdysvaltalaisten jättiyritysten vapaampi pääsy EU:n markkinoille kasvattaen niiden vaikutusvaltaa entisestään. Tämä on nähtävä tietenkin myös globaalilla skaalalla, tälläinen transatlanttinen kauppamöntti olisi aika kova kilpailija kolmannen maailman talouksille. Kaupan rajotteiden purku voisi johtaa myös siihen, että myös EU:ssa siirryttäisiin yhdysvaltaisiin löyhempiin eettisiin ja ekologisiin rajoitteisiin. Voitaisiin myös päätyä samanlaiseen tilanteeseen kuin Amerikkojen vapaakauppa sopimuksessa, jossa Yhdysvaltain sairas kanne-kulttuuri leviäisi Eurooppaan. Esimerkiksi Uruguayn valtio haastettiin oikeuteen kun siellä rajoitettiin tupakkatuotteiden mainontaa. Näinhän voisi käydä Suomessakin, jos tämä hirvittävä sopimus solmitaan. Voitaisiinko kaikki yhdessä suuttua tästä?

2. Suomen valtio ja Palestiina

Minulla on tästä aiheesta vain yksi kysymys: Miksi ihmeessä Suomen valtio ei ole tunnustanut Palestiinan valtiota? Palestiina täyttää kaikki valtion tunnusmerkit, YK:kin on sen tunnustanut, ainoa mikä rajoittaa sen suvereniteettiä on sen vieressä sijaitseva terroristivaltio ja sitä kovin vahvasti tukeva toinen terroristivaltio. Pääministerimme on ilmoittanut, että Suomi näkee kahden valtion mallin ainoana vaihtoehtona, mutta samaan syssyyn ilmoitti, että ei kuitenkaan haluta valita puolia. Eikö kuitenkin ole melko kantaaottavaa, että tunnustamme neuvotteluissa vain yhden osapuolen oikeaksi osapuoleksi? Vihaksi pistää tollanen pelleily.

3. Liman ilmastokokous

Taas yksi ilmastokokous, joka päättyy pettymyksiin. Riittäisi varmaan jos pidettäisiin yksi sellainen onnistunut. Tässäkään ei taas päätetty mitään, pohdittiin vaan. Ärsyttää kun tietää, että tässä lähtökohdat oli ihan hyvät. Kiina ja Yhdysvallat ovat ainakin lupailleet päästövähennyksiä. Kokous Limassa, olisi voinut toivoa kolmannen maailman integrointia ilmastokeskusteluun. Mutta sitten ei päästä mihinkään ja Greenpeacekin möhlii. Mutta lainatakseni ah niin rakastettua ympäristöministeriämme ”Parempi kuin ei mitään.”

Lisäksi kunniamainintoja! Miksi Landon Donovania ei valittu Yhdysvaltain jalkapallomaajoukkueeseen MM-kisoihin? Miksi haalarini eivät ole vielä tulleet? Miksi masoreettihepreassa ei voi erottaa ja+perfektiä  konsekutiivisesta perfektistä? Ugh!

Tulipas hyvä mieli :)

T: Nuori vihainen mies

”Joku saattaa suuttua” - anon

Elämisen MM-kisat ja Valtaistuinpelin taika

"Jalkapallo on peli, jossa 22 miestä pelaa ja lopussa Saksa voittaa" lausui Gary Lineker vuonna 1990 Saksan MM-kullan jälkeen. Ensi kesänä pelataan taas ja olen odottanut Saksa-Portugali peliä kuin kuuta nousevaa. Enää kaksikymmentä päivää, kertoo kännykäni laskuri, ja pelaajat astuvat Salvadorin iltaan. Voi kumpa odotus loppuisi jo, olisi kesäloma, riippumatto ja kylmää kolajuomaa. Mutta se tulee sitten aikanaan, kyllähän minä jaksan odottaa.

Elämä on jatkuvaa odottamista. Milloin odottaa jonkun alkua, milloin  jonkun loppua. Itsekkin odotan monia asioita. Kesän Copa do Mundon lisäksi odotan esimerkiksi pääsykokeen jälkeistä fiilistä, kesän ensimmäistä jäätelöä ja palkkapäivää. Odotan tällä hetkellä myös sitä, että saisin tämän kirjoituksen kirjoitettua. Siinä menee hetki, ei se mitään, meitsi on ihan kärsivällinen. Voin vain todeta, että asiat vievät aikaa ja niin se menee
.
Lopetin perjantaina työni koulunkäyntiavustajana. Siinä työssä kävi nopeasti ilmi, mikä on nykynuorison suurin ongelma, kärsimättömyys. "Ope ope tarvitsen apua nyt heti" - "Odota hetki" - "No ei sitten", oli keskustelunpätkä, jonka kävin useaan otteeseen. Ei sillä, että tämä olisi yksin nuorison ongelma. Kärsivällisyys tuntuu olevan monilla kortilla, mutta onneksi nykytekniikka tekee kärsimättömyyden helpoksi. Leffoista voi kelata huonot kohdat yli, biisejä ei tarvitse kuunnella loppuun, tekeminen on jatkuvasti taskussa kun voit kaivaa kännykkäsi esiin ja pelata vaikkapa 2048-peliä tai vaikka selata uutisia. Ikinä ei tarvitse enää vain odottaa, istua hetkeä hiljaa ja testata kärsivällisyyttään.

Suurin osa suomalaisesta nuorisosta on kaiken hereilläoloaikansa sosiaalisesti aktiivinen, jatkuvasti lukemassa viestejä. Musiikki pauhaa korvissa ja samaan aikaan harrastetaan toisella kädellä ihan sellaista live-olemassaoloa.  Vaikka omat psykologian opintoni ovat hyvinkin hataralla pohjalla voisin sanoa, että  tälläisiin asioihin tottuu. Pitää jatkuvasti tehdä jotain, hetken pysähdys ei tule kuuloonkaan, aina pitää tehdä vähintään kolmea asiaa samaan aikaan. 2010-luku on ADHD-sukupolven esiinmarsin aikaa.

Käytännön esimerkki: Olin tuossa pari kuukautta takaperin rippikoulutapaamisessa. Päivä loppui sellaiseen rentoon hengailuun. Sillä hetkellä heiluttelin ryhmän kapelimestarin puikkoa ja annoin yhden ainoan ohjeen: Jättäkää kännykät laukkuun, ja keskittykää tähän hetkeen. Tätä keskittymistä kesti noin seitsemän minuuttia. Sen vertaa ei kyennyt odottamaan kännykän tarkistumista.

Politiikka ei kiinnosta, vaikuttaminen on liian hidasta. Pakko saada auto, en jaksa odottaa, että pääsen perille kävellen. En jaksa pohtia tätä, katson wikipediasta. Koen jotain hienoa, otan kuvan. Filosofia on inhokki-aineeni, siinä ei saa vastauksia. Suoritusyhteiskunta ja suoritukseen liian kärsimätön kansa.

Ärsyttää, vaikka tiedän itse taipuvani samaan melko usein, pääsykoeluku tuntuu keskeytyvän tuo tuostakin kun on pakko tsiigata kännykkää ties mistä triviaalista syystä, ärsyttää kun kassajono menee hitaasti, tietokone lagittaa ja kokis jäähtyy jääkaapissa liian hitaasti.  Kuitenkin tiedän, että elämä on parhaimillaan silloin kun keskittyy yhteen asiaan. Ei ole mitään rentoutuvampaa kuin musiikin kuuntelu silmät kiinni, tai kirjan lukeminen niin, että ajantaju katoaa, hyvä ruoka hyvässä seurassa, tai vaikkapa blogin kirjoittaminen silmittömän inspiraation kourissa.

Viikon paras hetki on meitsille kuitenkin maanantain Game of Thrones-jakso. Heitän kännykän nurkkaan ja nautin kauniista televisio-viihteestä 55 minuutia, en skippaa pätkääkään, en tarttu kännykkään vaikka viestiä tulisi, hetken saa vain olla, ilman odotusta ja keskittyä yhteen asiaan, nauttia. Oli kyse sitten keikalla laulun sanojen karjumisesta ilman tietoisuutta ajasta ja paikasta, tai vaikkapa ensisuudelmasta, ne ovat niitä juttuja jotka jäävät mieleen, siitä syystä, että keskityt siihen hetkeen.

Tärkeintä on siis hankkia omat Valtaistuinpeli-hetkensä ja välttää aina miettimästä kännykkää, ruokaa, tai mitä vain seuraavaa tapahtumaa. Elämästä voi tehdä joukon ikimuistoisia hetkiä, tai sen voi pirstaloida kärsimättömyydellä keskittiä johonkin asiaan. Itse ajattelin ainakin pyrkiä mitalisijoille elämisen maailmanmestaruuskisoissa ja keskittyä olennaiseen.

Kuten John Lennon lausahti "Elämä on se, mitä tapahtuu sillä aikaa kun olet suunnittelemassa muita asioita"

Kärsimysteologia ja Musta Barbaari-periaate

Pitkäperjantai, luterilaisen kirkkovuoden synkin juhla, Jeesuksen ristiinnaulitsemisen ja hautaamisen muistopäivä. Riisuttu alttari, orjantappurakruunu ja säestämättömät virret. Aikaa yrittää ymmärtää kärsimystä, jota Jeesus koki. Tässä kirjoituksessa en nyt suoranaisesti ajatellut puhua omista uskonasioistani vaan harrastaa hieman teologista pohdintaa.

Aloin siis hieman teologisessa mielessä pohtia tätä koko kärsimyshistoriikkia (Oletan tässä nyt siis, että Jeesus todella on Jumala). Ensin iskee vastareaktio: Eihän se ristiinnaulitseminen varmasti ollut suurinta tuskaa mitä saattaa kokea, eihän? Varmasti noitaroviot tai holokausti ovat enemmän kärsimystä aiheuttavia.

Mietitäämpä kuitenkin hieman kärsimystä. Jos  sinulla on vaikkapa reikä hampaassa, ja saisit sen sormia napsauttamalla katoamaan, niin etkö sinä niin tekisi? Meitsi ainakin tekisi. Minähän en niin voi tehdä, mutta Jumalan Poika varmasti olisi voinut. Kuvittele sitä tuskaa, kun tiedät, että voit lopettaa kärsimyksesi sekunilla millä hyvänsä, ja jatkuvasti kamppailet sitä kiusausta vastaan, koska haluat nöyrtyä ja näyttää esimerkin maailmalle, olla instrumentti sen pelastumisessa.

Toisaalta, miksi ihmeessä Jeesuksen oli ylipäätään kuoltava, jotta ihmiset saisivat syntinsä anteeksi? Miksi kaikkivoipias Jumala ei vain antanut niitä anteeksi? Ihan puhtaasti ihmisen takia. Mustan Barbaarin sanoin "Ei kipuu, ei hyötyy." Näinhän ihminen ajattelee, mikään ei tule tyhjästä, jotainhan kaiken eteen on tehtävä. Jos haluan uuden Ferrarin tai kolmannen hampurilaisen on minun tehtävä jotain ansaitakseni sen.

Ei ihminen uskoisi, jos Jumala vain antaisi kaikki synnit anteeksi yht'äkkiä. Piti olla joku, joka toisi sen anteeksiannon näkyväksi. Joku, joka antaisi kasvot kärsimyksellä ja anteeksiannolle. Tämä "viimeinen uhri" annettiin, ei sen tähden, että Jumala voisi antaa anteeksi vaan sen tähden, että ihminen ymmärtäisi, että hänelle on annettu anteeksi.

Jos minä olisin ollut kirkkoisä, niin tällä tavalla meitsi olisi ehkä asiaa lähestynyt. Ajatus kärsivästä Jumalasta, kun on teologisessa mielessä kovin mielenkiintoinen. Mutta kuten tavataan sanoa "Lyhyestä virsi kaunis", joten meisi lopettaa tähän. Aamen ja silleen.

Babylon, nihilisti ja Jacques Cousteau

Oravanpyörä, Babylon, The Machine, tai miksi sitä ikinä haluaakaan kutsua.

Kyllä nyt puhutaan siitä itsestään: Maailmanjärjestyksestä, kapitalismista, tehokkuus-yhteiskunnasta ja nihilismistä. Tähän kirjoitukseen innostumisesta voin kiittää työelämää, arkea, Friedrich Nietzscheä sekä Søren Kierkegaardia.

Tällä hetkellä  arki tuntuu pelottavan helpolta. Herää, mene töihin, väsy, tule kotiin, nuku, toista. Helppoa, yksinkertaista ja aivan törkeen pelottavaa! Minä, pieni ratas yhteiskunnan koneistossa. Juoksen omaa ihmisenpyörääni, enkä näe syytä paeta, olkoon Babylon siis kotini tästä iäisyyteen.

Nihilismi, tuo ismeistä kaikkein hirvittävin tekee tuhojaan aivoissani. Yht'äkkiä maailma tuntuu staattiselta, täysin mahdottomalta muuttaa ainakaan minun kätteni töillä. Ihan samahan se on mitä meitsi tällä elämälläni tekee. Voisin siis vain yrittää päästä mahdollisimman vähällä kärsimyksellä. Miksi yrittää jotain missä voi pettyä, eikö ole vain parempi jäädä tähän hetkeenmissä kaikki on ihan mukiinmenevää? Parempi se on kuin se järjetön maailmantuska, joka tuntuu lepäävän harteillani aina kun sisäinen maailmanparantajani herää haavemaailmastaan, vai onko?

"Ei ole surullisempaa näkyä kuin nuori pessimisti, paitsi vanha optimisti", näin ainakin Mark Twainin mukaan. Aivan oikeassahan hän on, en minä vain voi vaipua keskinkertaisuuteen, en se ole minä. Ei sillä, että haluaisin olla ylihminen, tiedän vain, että tässä elämässä on niin paljon koetavaa, niin paljon jokia ylitettävä, niin paljon vuoria kiivettävinä, niin paljon vähemmän kliseisiä metaforia.

Voin onneksi hädässäni turvautua setä Sørenin (joka muuten ei tehnyt päivääkään oikeaa työtä elämässään) neuvoon: "Vapaus on hänen autuutensa. Vapaus olla tekemättä tuota tai tätä tässä maailmassa, mutta ennen kaikkea vapaus tulla tietoiseksi vapaudesta."

Pitää ymmärtää olevansa oikeasti vapaa. Jos minä haluan olla asettumatta yhteiskunnan valtarakenteisiin, niin kuka minua estää? Oma rajoittunut mieleni tietenkin! Se sanoo, että näin se on aina ollut, näin sen pitääkin olla! (Hume ei arvostaisi, eikä giljotiini)

Maailmaa voi muuttaa, yhteiskuntaa voi muuttaa ja itseäänkin voi muuttaa. Ei tarvitse tyytyä olemaan orava, Babylonin orja tai ratas koneistossa, ja kuten Mario Savio asian muotoili :

“Tulee hetki, jolloin koneen toiminta muuttuu niin vastenmieliseksi että se sairastuttaa sinut, eikä sen käyttöön voi enää osallistua edes passiivisesti. Silloin pitää tarttua rattaisiin ja vauhtipyöriin, vipuihin ja laitteisiin, ja pysäyttää kone. Ja sen käyttäjille ja omistajille pitää kertoa, että ilman ihmisen vapautta kone ei pyöri enää koskaan.” 

Tarvitsee siis vain herätä unestaan, ihan oikeaan Matrixiin näkemään asiat miten ne ovat, ja kuinka niiden ei suinkaan tarvitse olla niin.  Valintoja, valintoja, niin pelottavia valintoja.

Olin tuossa hiihtolomalla rippikoululeirillä, jonka vietin poikkeuksellisesti punainen pipo tiukasti ohimoilla. Monesti sen leirin aikana meitsiä luonnehdittiin sen pipon takia Jacques Cousteauksi. Nyt hetki sen jälkeen totesin, että sain kävellä todellisen idolin saappaissa sen lyhyen hetken. Cousteau eli tuttavallisemmin Kustöö oli merenkävijä, tutkimusmatkailija, edelläkävijä, sukeltaja, luonnonsuojelija ja sankari. Hän teki kaiken, mitä nyt elämässä voi tehdä. Tekeminen on tärkeintä, ei saavuttaminen, vaan se kokemus, että elät elämää. Sellaista elämään, jota eletään, eikä vain roikuta mukana.

Nyt tämä oman elämän fenomenologi kiittää ja kuittaa tältä illalta.

Lumedemokratiaa ja foliohattuja

Ajattelin tehdä pienen paljastuksen tänään. Hieman ehkä hävettää näin vakaamuksellisena asennemusiikin kannattajana myöntää, että olen melko intohimoinen Eurovision laulukilpailun fani. Kuten tälläiseltä fanboylta voisi odottaa, katsoin tänään silmä ja korva tarkkana Uuden Musiikin Kilpailua, ja fiiliksiäni voisi näin kilpailun jälkeen kuvailla kahdella sanalla: Salaliitto ja väärys.

Tänään Uuden Musiikin Kilpailun "neljännesfinaalissa" soittivat Makea, Lauri Mikkonen, Mikko Pohjola, Hanna Sky sekä Madcraft (Joka palauttaa minut ah niin ihanasti takaisin lapsuuteni soundtrackin, skeitti-punkin maailmaan). Lisäksi siellä hassusti pomppivat ja jotain laulunkaltaista yrittivät Clarissa ja Josh Standing. Tänään kilpailtiin siis yhdestä suorasta finaalipaikasta sekä neljästä semifinaali paikasta. Kisassa tuomariäänet ja yleisöäänet yhdistettiin, ja siten saatiin aikaan järjestys yhdestä kuuten. Ensimmäinen pääsi jatkoon, viimeinen putosi ja välissä olleet menivät semifinaaliin.

Tuomaristossa istuvat tänä vuonna musiikin tohtori ja Sibelius-akatemian opettaja Aija Puurtinen, rap-artisti Redrama, Apulanta yhtyeen solisti Toni Wirtanen sekä YleX:n musiikki päälikkö Tomi Saarinen. Tuomaristo näyttää näin paperilla hyvältä (ehkä lukuunottamatta tuota Yleisradion suuta). Mukana on oikea musiikin tutkija ja asiantuntija sekä räppäri ja rokkari. Kaiken pitäisi olla suhtkoht tasapainossa ja kappaleen ja artistin tulisi ratkaista kuka lähtee edustamaan Suomea Kööpenhaminaan.

Näin ei ikävä kyllä ole. Tässä vaiheessa kehotan kaikkia laittamaan foliohatun päähän, koska nyt seuraa tiukkaa salaliittoteoria matskua. Ajoin nimittäin kertoa minkä takia tänäänkään paras ei ollut paras ja huonoin ei ollut huonoin. Kaikki johtuu yksinkertaisesti siitä, että Yleisradiolla on ainakin 50% äänistä. Tuomarit puhuvat kuin yhdestä suusta antaessaan pisteitä, vaikka voisin kuvitella, että jos istutat Redraman ja Toni Wirtasen samaan tuomaristoon niin riitahan siitä tulee. Erilaisuus näkyy toki tuomarien kommentoidessa esityksiä, mutta pisteitä jakaessa tuomarit ovat täysin yhtä mieltä kaikesta. Miten voi olla, että Apulannan, sen the suomalaisen rock-yhtyeen laulaja ja syvällisten lyriikoiden mestari Toni Wirtanen, antaa hyvin keskikertaiselle nuotinvierestä lauletulle tanssimusiikille enemmän pisteitä kuin illan ehdottomasti kovimalle vedolle, pop-punk yhtye  Madcraftille. Tämä oli toinen niistä kappaleista, joka meitsissä herätti tänään minkäänlaista fiilistä. Ja se oli vähällä tippua, miksiköhän?

Syy on siinä, että Yle haluaa varmistaa Softengine yhtyeen voiton. Olkoonkin, että Softenginen Something Better veisu on huomattavasti parempi kuin mikään Suomen Eurovision edustaja pitkään aikaan, on silti sanottava, että Madcraftin energialla saavutettaisin enemmän kuin taitavalla rokkailulla. Ylellä kuitenkin tiedostettiin, että rock-kansan äänet voisivat hyvinkin jakautua näiden kahden kesken, ja joku ihan muu lähtisi edustamaan Suomea, ja koska halutaan, että joku ihan OK sinne menee, ettei tarvitse hirveästi hävetä niin olihan tuo Softengine ihan hyvä valita. Tasohan ei ole mitenkään huima tänä vuonna, mutta ainakin meitsin mielestä hieman rosoisemmat edellisestä finaalista rimaa hipoen jatkoon päässyt Miau ja tämä illan ehdoton helmi Madcraft voisivat toimia huomattavasti paremmin kuin virheetön Softengine puhumattakaan ballaadikaartista, Clarissaa en haluaisi edes mainita. Kuitenkin jatkaakseni tästä Ylen salaliitosta, on tuo muuten rakastamani instituutio sortunut ja sanellut tuomareille, että hei äänestäkääpäs tolleen. Kun annetaan ensimmäiselle 25% enemmän ääniä aluksi, niin onhan kilpailu aika epäreilu sen jälkeen. "Äänestäkää vaan, ei sillä mitään väliä ole" sanoi Yleisradion kanavapäälikkö ja hieroi käsiään.  Lumedemokratiaa parhaimmillaan. Ehkä Ylellä ei haluta tässä taloustilanteessa edes voittaa ja siksi valitaan huonosti?

Tuon äänestyksen tähden hyvin keskikertaisella biisillä kisaan lähtenyt Hanna Sky on nyt finaalissa. Piti etsiä, joku, jonka biisi ei saisi niin suurta suosiota, mutta olisi kuitenkin lähes vakavasti otettava kilpailija Softenginelle. Tämähän näkyi esimerkiksi selvästi tuomarien antamissa "Tsemppi-äänissä" esimerkiksi Clarissa feat. Josh Standing - duolle. Miten voi olla, että tuollaiset musiikin ammattilaiset antavat ääniä, ihan vaan tolleen, koska "Teissä on potentiaalia", vaikka esitys oli selvästi kaikkein huonoin. Tässä haetaan vain suurempaa varianssia ja katsojapohjaa, kun valitaan pakollinen tanssibiisi mukaan. Sama näkyi myös vime vuonna esimerkiksi Diandran jokseenkin heikon kappaleen tukemisena. Samanlaista hirvitystä kuin Ruotsissa viime vuonna käyttöönotettu systeemi, jossa maat jaettiin järjestykseen niin, että kilpailusta tulisi mielenkiintoisempi. Suututtaa jo pelkkä muistelukin.  Haetaan suurempaa suosiota musiikin tason ja reiluuden kustannuksella.

Lopuksi voisin vielä sanoa, että en pidä ajatuksesta, että Euroviisuissa haetaan vain voittoa eikä suinkaan esitellä maan parasta musiikillista parasta, hyvän formaatin pilaamista, suurempi varianssi toisi huomattavasti suuremman suosion, ja olisi mielenkiintoisempaakin. Madcraft sai muuten tänään ainakin yhden uuden fanin.

Kuitenkin aivan lopuksi haluan sanoa: häpeä Toni Wirtanen! Olen aina pitänyt sinua aika coolina tyyppinä, mutta kun olet selvästikkin hukannut asenteesi en ehkä ole enää samaa mieltä. Luotin sinuun, sinun piti olla se, joka sanoo, että tämä on hyvä, tuo on huono  välittämättä muiden tuomarien tai Yleisradion mielipiteestä. Et kuitenkaan tehnyt niin. Caesaria lainatakseni "E tu, Brute"

(Ei, en ole katkera)