Rakasta kaimaani ja historiallista idoliani Erasmus Rotterdamilaista lainaten aion nyt puhua tyhmyyden ylistyksestä. Jokainen joka on seurannut opetusministeriön tiedoitusta (tai Iltalehteä) varmaankin arvaa mitä tuleva teksti tulee käsittelemään. Kyllä, nyt puhutaan lukion tuntijaon uudistamisesta.
Lyhyesti tiivistäen tämän tuntijaon uudistuksen tavoitteena on "lisätä vapautta ja valinnaisuutta opintojen suhteen". Kaikissa opetusministeriön ehdottamissa malleissa pakollisten kurssien määrää pudotetaan reippaasti. Ehdotuksessa C kaikkia aineita on käytävä vähintään yksi kurssi, kun taas ehdotuksissa A ja B on pakollisuus jää jäljelle enää muutamisiin aineisiin. Kaikissa ehdotuksissa on mukana myös n-määrä teemaopintoja, jotka toimisivat johdanto-opintoina matemaattis-luonnontieteelliseen ja humanistis-yhteiskunnallis-katsomuksellis-kasvatustieteelliseen opintokoreihin, joihin kaikki reealiaineet on jaoiteltu. Tämä onkin ainoa positiivinen seikka koko uudistuksessa. Tälläiset tieteen kehitystä ja metodeja käsittelevät kurssit ovat ihan tervetulleita. Tuon mainitsemani jaoittelun logiikka on siis siinä, että molemmista koreista on valittava kahdeksan kurssia. Ja kyllä, kuten Iltalehden otsikoista saatoitte nähdä, lukion voisi läpäistä lukematta yhtään historiaa, sillä molemmista koreista olisi valittava kahdeksan kurssia täysin vapaasti.
Joka tapauksessa taito - ja taideaineet, terveystieto, opinto-ohjaus sekä matematiikka ja kieli-opinnot säilyttivät, tai jopa paransivat asemiaan. (Liikuntaanhan tulisi ehdotusten mukaan jopa yksi kurssi lisää.) Muiden aineiden kursseja tullaan jollain tasolla vähentämään. Pakolliset kurssit lähtevät ehdotusten A ja B mukaan pois kaikista reealiaineista lukuunottamatta terveystietoa ja uskontoa. Yhteiskuntaoppi saisi yhden syventävän kurssin lisää (Tästä iso plussa), kun taas biologia, kemia sekä maantiede jäisivät sellaisikseen kun ne jo ovat. Muista aineista putoaisi yksi valinnainen kurssi.
Kun olin lukiossa muutama oppiaine ärsytti minua, puhtaasti sen takia, etten nähnyt niiden funktiota osana yleissivistystä tai yliopisto-jatkumoa. Nämä aineet olivat kuin olivatkin liikunta, opinto-ohjaus, musiikki, sekä terveystieto. Ja kappas vain suurimmat "voittajat" uudessa tuntijaossa ovat juurikin liikunta, opinto-ohjaus musiikki ja terveystieto. (Sekä kuvaamataito, mutta sillä on tärkeä osa arkkitehdiksi tai muotoilun ammattilaiseksi tähdätessä.) Liikunnan yleissivistyksellinen arvo on täysi nolla. Samoin musiikin, joka keskimäärin muotoutuu takeltelevaksi yhteislauluksi ja ABBA:n musiikkivideoiden katsomikseksi. Terveystieto taas on vain kolme kurssia samoja asioita niille joille oikeat reaaliaineet ovat liian hankalia. Historiani tai voisin ehkä mielummin sanoa kärsimyshistoriani terveystiedon parissa rakentuu pitkälti sen yhden pakollisen kurssin varaan, jonka ilmeisinä pääopetuksina olivat "Nuku niin ei väsytä" ja "Liiku niin et liho". Voisin siis sanoa, että kurssi mullisti tapani ajatella ja antoi paljon uutta jonka pohjalta rakentaa maailmankuvaani.
Tässä vaiheessa voin sanoa, että uudistuksen ajatuksena taisi paremminkin olla "Vähemmän valinnan vapautta, enemmän säästöjä ja kapeakatseisuutta." Ei se ole valinnanvaran kasvamista jos saa enemmän vapautta valita vähemmästä. Mutta ymmärrän kyllä, että jostain on säästettävä ja kurssien karsiminen taisaisesti on tietenkin ihan hyvä vaihtoehto. Itse kylläkin näin vanhan kunnon karttakeppi-ja-liitutaulu-opetuksen fanina olisin säästänyt tekniikasta, mutta kenties tämä oli se toiseksi paras säästötapa. Tietenkin säästöä olisi voinut hakea myös eri katsomusaineiden yhdistämisestä yhdeksi aineeksi, jota voisi kutsua vaikkapa uskontotieteeksi tai vaikka uskonnoksi ja elämänkatsomustiedoksi.
Pahinta tässä uudistuksessa on kuitenkin pakollisuuden poistuminen. Sanokaa skeptikoksi, mutta tuosta hyvin taannoisesta kokemuksesta tiedän, että lukiolainen ei tiedä omaa parastaan saatikka sitten osaa ajattela valintojaan yleissivistävyyden kannalta. Lukion pääasiallinen tarkoitushan on kuitenkin kasvattaa yleissivistyneitä kansanlaisia, joilla on valmiudet yliopisto -ja ammattikouluopintoihin.
Tämä pakollisuuden poistaminen johtaa hyvin todennäköisesti tiettyjen hieman epäsuositumpien aineiden opetuksen harvenemiseen, ja kenties lopulta poistumiseen. Nyt puhun erityisesti uskonnosta ja filosofiasta, joissa syventävien kurssien lukeminen on sangen vähäistä. Itse olen kyllä käynyt molemmista aineista syventävät kurssit ja oppilasmäärä oli aina sangen vähäinen. Tiedon filosofian kurssilla oltiin pohjalla, kun meitä oppilaita oli kaksi kappaletta, opetus järjestettiin yhdessä elämänkatsomustiedon kanssa ja filosofian opetus jäi sangen vähäiseksi. Tälläisten kurssien järjestäminen on tietenkin hyvinkin epätehokasta ja suhteessa kallista lukioille. Etenkin kun uskonnonopetus vähenee lähes olemattomiin ja filosofian pakollisuus poistuu täysin. Todennäköisesti ratkaisuna on eräänlainen jakaminen koulujen välillä niin, että yksi koulu hoitaa tietyn aineen opetuksen ja oppilaat sitten siirtyvät sinne siksi tunniksi, aivan kuten nyt tehdään tunnustuksellisten uskontojen opetuksen sekä harvinaisempien vieraiden kielten kohdalla. Ja tämä entisestään syö niitä harvoja, jotka näitä piilossa olevia timantteja, omia lempiaineita ja kenties lukion yleissivistävämpiä aineita, haluavat opiskella.
Pieni esimerkki, josta kuulin tänään: Veljeni luokalla on 30 oppilasta. Heistä 16 aikoo kirjoittaa reaaliaineenaan terveystiedon, miksiköhän? Motivaationahan on puhtaista puhtain laiskuus. Niin kauniisti kuin lukiolaisten liiton puheenjohtaja Daniel Sazonov puhuukin ylevästi lukiolaisten halusta sivistyä, hän ei ehkä eliittilukion kasvattina osaa katsoa sitä osaa lukiolaisista, jonka lukion tarkoitus ei ole sivistyä vaan rämpiä läpi mahdollisimman helpolla. Ajattelen näitä ihmisiä, jotka ottavat helpoimmat kurssit ja valitsevat tutuimmat jutut olisi hyvä säilyttää tietty pakollisuus. Pakollisuutta voisi tietenkin, jonkin verran vähentää, mutta kun tässä ihmisiltä jäävät käymättä juuri ne kurssit, joiden opiskelu ei välttämättä ole niin kivaa, mutta niiden hallitseminen on hyvin tärkeä osa sivistystä. Esimerkkejä tälläisistä "vaikeista" mutta hyödyllisistä kursseista, jotka menettävät pakollisen statuksensa ovat esimerkiksi taloustieto, kansainvälisten suhteiden historia, Suomen historia, filosofian perusteet, sekä Suomen poliittinen järjestelmä.
Nuo ovat jääneet mieleeni sellaisina kursseina, joita ei yleensä haluttu käydä, mutta ymmärsi hyvin miksi ne piti käydä. (Itse kyllä pidin kaikista kyseisistä opinnoista, mutta mukailen nyt yleistetty mielipidettä) Nyt siihen ei ole enää tarvetta. Ei sellainen 16-kesäinen lukiolaisen alku todennäköisesti tunne mitään tarvetta lukea esimerkiksi nyt taloustiedettä, ajatus "Aha, tästä voisi olla tulevaisuudessa hyötyä, ja tämän jälkeen varmasti ymmärrän joitakin asioita paremmin", mahtuu harvemman lukiolaisen päähän. Ei sillä, että haluaisin nyt väheksyä lukiolaisia, heissä tämän maailman tulevaisuus lepää, mutta juuri sen takia minun on nyt puhuttava leivonnaisten tärkeydestä.
Pakkopulla on paras pulla.
Kirjoittaja on viime kevään ylioppilas, nuoriso-ammattilainen (= sijaisopettaja ja monen rippikoulun veteraani), lähes pätevä teologian opiskelia, yleissivistyksen fani sekä huolestunut kansalainen.
lauantai 21. joulukuuta 2013
tiistai 10. joulukuuta 2013
Urheilupoliittisesti epäkorrekti loogisvivahteinen kirjoitelma
Itsenäisyyspäivänä tuntee itsensä aina melko isänmaalliseksi. On hanget, talvisota ja tuhannet järvet. Koko kansakuntaa yhdistävät jäyhyys, sisu ja mikropitsat. Mutta on yksi asia, jonka suhteen tunnen olevani jonkun aivan muun maan kansalainen. Ja se on jääkiekko.
Pienestä pitäen isäni on yrittänyt opettaa minut katsomaan jääkiekkoa. Vei katsomaan matseja ja kehotti seuraamaan pelejä viereiseltä sohvalta. En käsittänyt, mitä niin kaunista oli pelissä, jossa kiekko tuntui lentelevän minne sattui ja hienoin asia tuntui olevan vastustavan joukkueen pelaajan nitistäminen sivulaitaan. Sydämmeni on aina itkenyt verta kun SM-liigan viimeaikainen kehitys on noussut yleiseksi puheenaiheeksi. Pahinta on kuitenkin koko kansakunnan hurmos joka keväisten MM-kisojen aikana ja sen jälkeinen ainanen joukkomasennus. Voin nyt rehellisesti myöntää etten katsonut vuoden 2011 kisojen finaalia, enkä oikeastaan ollut edes hirveän iloinen Suomen voitosta. Silloin en kehdannut näin sanoa, pelkäsin vähintäänkin lynkkausta. Suhteeni jääkiekkoon on siis sangen ristiriitainen.
Olin kuitenkin alusta asti lajien kuninkaan, jalkapallon, suuri ystävä. Sen kauneus ja järkevyys vetosivat minuun huomattavasti enemmän kuin jääkiekon tyhjäpäisyys. Olen siis vakaasti sitä mieltä, että jalkapallo on näistä kahdesta hienompi, kauniimpi, ja parempi. Aionkin nyt valjastaa filosofian tarkoituksista jaloimpaan, todistamaan, että minä olen oikeassa. Seuraavassa esittelen kahdeksan argumenttia väitteeni tueksi.
1. Jalkapallo on huomattavasti suositumpi laji kuin jääkiekko. Siinä missä jääkiekon maailmanmestaruus kisoihin 2013 osallistui 40 maata (laskin mukaan kaikki divisioonat), osallistui jalkapallon edellisiin mestaruuskisoihin 204 maata. Voitaisiin hyvin todeta paremmuuden olevan universaalia. Tähän ajatukseen nojaten voimme katsoa laajemman ja kulttuurisesti monimuotoisemman yleisön olevan oikeassa. Jalkapallo 1 Jääkiekko 0.
2. Jalkapallossa ei sallita sitä ronskia väkivaltaa, joka on osa jääkiekon perusolemusta. Vetoan tässä tunteemani fanikantaan, jonka mukaan ilman tappelu-mahdollisuutta on vaarana, että jääkiekko muuttuisi "neitien lajiksi". Tämä barbaarius viittaa selvään alkukantaisuuteen, jollaista sulavassa ja pasifistis-luenteisessa, mutta kuitenkin intohimoisessa jalkapallossa ei ole havaittavissa.
3. Vaikka molemmat lajit ovat perusajatukseltaan melko samankaltaisia (x määrä pelaajia yrittää saada pelivälineen kulkeutumaan vastutavan joukkueen maalia vartiovan pelaajan ohi maaliin) on jalkapallo kaikessa eleganttiudessaan yksinkertaisempi, ei tarvita mailoja, jäätä, luistimia, pleksien hajoamisia ja maalien siirtymisiä monimutkaistamaan pelin kulkua, on vain pallo, maali ja jalka. Soveltaen Ockhamin partaveitsen periaateetta argumenteista käytännön asioihin ja yleisen pragmaattisuuden yksinkertaisuuden ihannetta voidaan todeta jalkapallon olevan kaikessa yksinkertaisuudessaan jääkiekkoa kauniimpi laji.
4. Jalkapallo-ottelu kestää kauemmin kuin jääkiekko-ottelu. Näihin on siis sisäänrakennettu oletukset, että jalkapalloa jaksaa pelata ja seurata kauemmin, kun taas jääkiekkoa vähemmän. Näin kiinnostavuuden arviointi kriteerein jalkapallo on kahdesta kiinnostavampi.
5. Jääkiekon voidaan ajatella olevan pienen eliitin laji. Sitä pelataan korkealla tasolla vain läntisessä maailmassa. Lisäksi sen harrastamiseen tarvitaan jäähalleja, paljon varusteita ja muita asioita joihin läheskään kaikilla ei ole varaa. Jalkapalloa taas on mahdollista pelata kaikkialla ilman suurempaa rahallista panostusta. Siinä missä jääkiekon peruvaatimuksiin kuuluu raha, riitä jalkapalloon pelkkä intohimo. On hyvin selvää kumpi on ylevämpää.
6. Jääkiekko ja jalkapallo ovat kilpailevalla tasolla molemmat sukupuolittain eroteltuja lajeja. Kilpailujen ulkopuolella naiset ja miehet pelaavatkin usein samalla kentällä, jääkiekossa tälläistä tapahtuu aniharvoin. Lisäksi jääkiekossa säännöt eroavat naisten ja miesten välillä, kieltäen taklaamisen naisten peleissä, selvästi viestien 1800-luvun ideaalia heiveröisestä naisesta. Sukupuolten tasa-arvon suhteen jalkapallo siis vie voiton.
7. Ajattelin ottaa käytännön esimerkin. Alla linkit videoihin kahdesta kauniiksi luennehdittusta maalista molemmista lajeista. Voisin itse sanoa toisen olevan kaunis, sulava ja majesteettinen, mutta sehän on vain minun mielipiteeni.
Esimerkki A http://www.youtube.com/watch?v=1kBJtlrYu70
Esimerkki B http://www.youtube.com/watch?v=hlTmiBSrI5A
8. Saksalaiset eivät tee mitään turhaa. Saksalaiset ovat sangen onnettomia jääkiekossa, mutta aivan loistavia jalkapallossa. Tähän on hyvä lopettaa!
Pienestä pitäen isäni on yrittänyt opettaa minut katsomaan jääkiekkoa. Vei katsomaan matseja ja kehotti seuraamaan pelejä viereiseltä sohvalta. En käsittänyt, mitä niin kaunista oli pelissä, jossa kiekko tuntui lentelevän minne sattui ja hienoin asia tuntui olevan vastustavan joukkueen pelaajan nitistäminen sivulaitaan. Sydämmeni on aina itkenyt verta kun SM-liigan viimeaikainen kehitys on noussut yleiseksi puheenaiheeksi. Pahinta on kuitenkin koko kansakunnan hurmos joka keväisten MM-kisojen aikana ja sen jälkeinen ainanen joukkomasennus. Voin nyt rehellisesti myöntää etten katsonut vuoden 2011 kisojen finaalia, enkä oikeastaan ollut edes hirveän iloinen Suomen voitosta. Silloin en kehdannut näin sanoa, pelkäsin vähintäänkin lynkkausta. Suhteeni jääkiekkoon on siis sangen ristiriitainen.
Olin kuitenkin alusta asti lajien kuninkaan, jalkapallon, suuri ystävä. Sen kauneus ja järkevyys vetosivat minuun huomattavasti enemmän kuin jääkiekon tyhjäpäisyys. Olen siis vakaasti sitä mieltä, että jalkapallo on näistä kahdesta hienompi, kauniimpi, ja parempi. Aionkin nyt valjastaa filosofian tarkoituksista jaloimpaan, todistamaan, että minä olen oikeassa. Seuraavassa esittelen kahdeksan argumenttia väitteeni tueksi.
1. Jalkapallo on huomattavasti suositumpi laji kuin jääkiekko. Siinä missä jääkiekon maailmanmestaruus kisoihin 2013 osallistui 40 maata (laskin mukaan kaikki divisioonat), osallistui jalkapallon edellisiin mestaruuskisoihin 204 maata. Voitaisiin hyvin todeta paremmuuden olevan universaalia. Tähän ajatukseen nojaten voimme katsoa laajemman ja kulttuurisesti monimuotoisemman yleisön olevan oikeassa. Jalkapallo 1 Jääkiekko 0.
2. Jalkapallossa ei sallita sitä ronskia väkivaltaa, joka on osa jääkiekon perusolemusta. Vetoan tässä tunteemani fanikantaan, jonka mukaan ilman tappelu-mahdollisuutta on vaarana, että jääkiekko muuttuisi "neitien lajiksi". Tämä barbaarius viittaa selvään alkukantaisuuteen, jollaista sulavassa ja pasifistis-luenteisessa, mutta kuitenkin intohimoisessa jalkapallossa ei ole havaittavissa.
3. Vaikka molemmat lajit ovat perusajatukseltaan melko samankaltaisia (x määrä pelaajia yrittää saada pelivälineen kulkeutumaan vastutavan joukkueen maalia vartiovan pelaajan ohi maaliin) on jalkapallo kaikessa eleganttiudessaan yksinkertaisempi, ei tarvita mailoja, jäätä, luistimia, pleksien hajoamisia ja maalien siirtymisiä monimutkaistamaan pelin kulkua, on vain pallo, maali ja jalka. Soveltaen Ockhamin partaveitsen periaateetta argumenteista käytännön asioihin ja yleisen pragmaattisuuden yksinkertaisuuden ihannetta voidaan todeta jalkapallon olevan kaikessa yksinkertaisuudessaan jääkiekkoa kauniimpi laji.
4. Jalkapallo-ottelu kestää kauemmin kuin jääkiekko-ottelu. Näihin on siis sisäänrakennettu oletukset, että jalkapalloa jaksaa pelata ja seurata kauemmin, kun taas jääkiekkoa vähemmän. Näin kiinnostavuuden arviointi kriteerein jalkapallo on kahdesta kiinnostavampi.
5. Jääkiekon voidaan ajatella olevan pienen eliitin laji. Sitä pelataan korkealla tasolla vain läntisessä maailmassa. Lisäksi sen harrastamiseen tarvitaan jäähalleja, paljon varusteita ja muita asioita joihin läheskään kaikilla ei ole varaa. Jalkapalloa taas on mahdollista pelata kaikkialla ilman suurempaa rahallista panostusta. Siinä missä jääkiekon peruvaatimuksiin kuuluu raha, riitä jalkapalloon pelkkä intohimo. On hyvin selvää kumpi on ylevämpää.
6. Jääkiekko ja jalkapallo ovat kilpailevalla tasolla molemmat sukupuolittain eroteltuja lajeja. Kilpailujen ulkopuolella naiset ja miehet pelaavatkin usein samalla kentällä, jääkiekossa tälläistä tapahtuu aniharvoin. Lisäksi jääkiekossa säännöt eroavat naisten ja miesten välillä, kieltäen taklaamisen naisten peleissä, selvästi viestien 1800-luvun ideaalia heiveröisestä naisesta. Sukupuolten tasa-arvon suhteen jalkapallo siis vie voiton.
7. Ajattelin ottaa käytännön esimerkin. Alla linkit videoihin kahdesta kauniiksi luennehdittusta maalista molemmista lajeista. Voisin itse sanoa toisen olevan kaunis, sulava ja majesteettinen, mutta sehän on vain minun mielipiteeni.
Esimerkki A http://www.youtube.com/watch?v=1kBJtlrYu70
Esimerkki B http://www.youtube.com/watch?v=hlTmiBSrI5A
8. Saksalaiset eivät tee mitään turhaa. Saksalaiset ovat sangen onnettomia jääkiekossa, mutta aivan loistavia jalkapallossa. Tähän on hyvä lopettaa!
maanantai 28. lokakuuta 2013
Rasmuksen ensimmäinen apologia
Nyt mua ärsyttää. Oikeastaan ärsyttää aika paljonkin! Miksikö?
Hain viime keväänä lukemaan kansainvälisen politiikan tutkimusta valtiotieteelliseen tiedekuntaa. Luin pääsykokeeseen todella paljon, vaikka asia oli vaikeaselkoista eikä lainkaan sellaista kuin olin odottanut. Päätin kuitenkin, että nyt yritän täysillä tämän kerran. No enhän meitsi tietenkään sinne päässyt. Sain kokeesta kolme pistettä kolmestakymmenestä. Totesin, että tämä ei ole mun juttu. Aikaisemmin keväällä olin miettinyt, että hakisin teologiseen tiedekuntaan. Se oli kuitenkin kaikkien mielestä kunnianhimoton vaihtoehto, ja pääsykoe oli samana päivänä kuin kv-politiikan. Päädyin siis hakemaan valtiotieteelliseen. Nyt olin kuitenkin kokeillut, ja päätin, että tämä yritys jää ainoaksi. Palasin siis toiseen suunnitelmaan.
Sitten olinkin luovuttaja. Ja pappi. Ja hihhuli. Ja tuleva työtön.... lista jatkuu pidemmällekkin. Nykyään aina opiskelupaikkaa kysyttäessä saa olla selittelemässä, että miksi ihmeessä sinä nyt sinne haluat? "No kun ne asiat kiinnostaa", ei riitä vastaukseksi. "Tuleeko susta pappi?" on yleensä seuraava kysymys, vastaan tämän hetkisen fiilikseni mukaan, että ei tule. Sen jälkeen toistuu ensimmäinen kysymys uudelleen, ja päädyn sitten mutisemaan, että meitsistä tulee varmaan opettaja. No enhän mä siitäkään varma ole, mutta se ainaki (yleensä) saa nämä kummaksuvat kysymykset opiskelupaikasta (jota meitsillä ei edes vielä ole) loppumaan.
"Mikä susta tulee isona?" ei ole mitenkään hirvittävä kysymys. Se on vain se äänensävy, jolla se kysytään. Halveksunnan ja kummastuksen omituinen sekasikiö. Ei siitä kuitenkaan voi liiemmin pahastua, eihän kaikki voi ymmärtää miksi, joku haluaa jotain tiettyä juttua opiskella. Se väheksyntä on pahempaa. "Eihän se oo mikään tiede", "Sielhän on vaan jotain hihhuleita", "Eiks toi oo vähän alisuorittamista?", "Tuleeks sust joku pappi?". Tänään, kun olin sijaisena, ja sanoin että opiskelen avoimessa yliopistos teologiaa niin vastauksena kuulu kysymys: "Missä sun risti on?" Toi kysymys oli jollain tavalla vika tikki, ja sen takia halusinki tästä kirjoittaa.
En ymmärrä, en kuollakseni käsitä, miten ihmeessä se, että minä haluan opiskella uskontoja ja niiden vaikutusta tekee musta yhtään vähempää oikeeta opiskelijaa ja miten maailman merkityksillisimpiin kuuluvien ilmiöden tutkiminen ei voi olla tiede jonkun mielestä? Miten se tekee musta yhtään enempää papin (joissa tai joksi haluavissa ei ole muuten mitään vikaa) tai hihhulin, jos mä haluan ymmärtää uskonnon alkuperää tai kehitystä. Mä en oikeasti ymmärrä miten se on alisuorittamista jos menen opiskelemaan ainetta, joka kuulostaa yhdistävän kaiken mikä mua kiinnostaa. En vaan ymmärrä.
Mutta meitsi pitää mun pään pystyssä ja lipun korkeella. Meen ylpeänä opiskelamaan sitä mistä tykkään ja teen parhaani iskeäkseni väheksyjille luun kurkkuun. Ja sen teen hymyillen.
"Ensin he jättävät sinut huomiotta, sen jälkeen he nauravat sinulle, sen jälkeen he taistelevat sinua vastaan, sen jälkeen sinä voitat" - Mahatma Gandhi
Hain viime keväänä lukemaan kansainvälisen politiikan tutkimusta valtiotieteelliseen tiedekuntaa. Luin pääsykokeeseen todella paljon, vaikka asia oli vaikeaselkoista eikä lainkaan sellaista kuin olin odottanut. Päätin kuitenkin, että nyt yritän täysillä tämän kerran. No enhän meitsi tietenkään sinne päässyt. Sain kokeesta kolme pistettä kolmestakymmenestä. Totesin, että tämä ei ole mun juttu. Aikaisemmin keväällä olin miettinyt, että hakisin teologiseen tiedekuntaan. Se oli kuitenkin kaikkien mielestä kunnianhimoton vaihtoehto, ja pääsykoe oli samana päivänä kuin kv-politiikan. Päädyin siis hakemaan valtiotieteelliseen. Nyt olin kuitenkin kokeillut, ja päätin, että tämä yritys jää ainoaksi. Palasin siis toiseen suunnitelmaan.
Sitten olinkin luovuttaja. Ja pappi. Ja hihhuli. Ja tuleva työtön.... lista jatkuu pidemmällekkin. Nykyään aina opiskelupaikkaa kysyttäessä saa olla selittelemässä, että miksi ihmeessä sinä nyt sinne haluat? "No kun ne asiat kiinnostaa", ei riitä vastaukseksi. "Tuleeko susta pappi?" on yleensä seuraava kysymys, vastaan tämän hetkisen fiilikseni mukaan, että ei tule. Sen jälkeen toistuu ensimmäinen kysymys uudelleen, ja päädyn sitten mutisemaan, että meitsistä tulee varmaan opettaja. No enhän mä siitäkään varma ole, mutta se ainaki (yleensä) saa nämä kummaksuvat kysymykset opiskelupaikasta (jota meitsillä ei edes vielä ole) loppumaan.
"Mikä susta tulee isona?" ei ole mitenkään hirvittävä kysymys. Se on vain se äänensävy, jolla se kysytään. Halveksunnan ja kummastuksen omituinen sekasikiö. Ei siitä kuitenkaan voi liiemmin pahastua, eihän kaikki voi ymmärtää miksi, joku haluaa jotain tiettyä juttua opiskella. Se väheksyntä on pahempaa. "Eihän se oo mikään tiede", "Sielhän on vaan jotain hihhuleita", "Eiks toi oo vähän alisuorittamista?", "Tuleeks sust joku pappi?". Tänään, kun olin sijaisena, ja sanoin että opiskelen avoimessa yliopistos teologiaa niin vastauksena kuulu kysymys: "Missä sun risti on?" Toi kysymys oli jollain tavalla vika tikki, ja sen takia halusinki tästä kirjoittaa.
En ymmärrä, en kuollakseni käsitä, miten ihmeessä se, että minä haluan opiskella uskontoja ja niiden vaikutusta tekee musta yhtään vähempää oikeeta opiskelijaa ja miten maailman merkityksillisimpiin kuuluvien ilmiöden tutkiminen ei voi olla tiede jonkun mielestä? Miten se tekee musta yhtään enempää papin (joissa tai joksi haluavissa ei ole muuten mitään vikaa) tai hihhulin, jos mä haluan ymmärtää uskonnon alkuperää tai kehitystä. Mä en oikeasti ymmärrä miten se on alisuorittamista jos menen opiskelemaan ainetta, joka kuulostaa yhdistävän kaiken mikä mua kiinnostaa. En vaan ymmärrä.
Mutta meitsi pitää mun pään pystyssä ja lipun korkeella. Meen ylpeänä opiskelamaan sitä mistä tykkään ja teen parhaani iskeäkseni väheksyjille luun kurkkuun. Ja sen teen hymyillen.
"Ensin he jättävät sinut huomiotta, sen jälkeen he nauravat sinulle, sen jälkeen he taistelevat sinua vastaan, sen jälkeen sinä voitat" - Mahatma Gandhi
sunnuntai 6. lokakuuta 2013
Itsestäänselvyyksien traktaatti
#Save the Artic 30 ja silleen, tätähän ne kaikki viherpiipertäjä kommarit ovat viime aikoina kovasti hokeneet. Harrastivat merirosvousta ja nyt saavat maksaa siitä. Osa Suomen valtiojohdosta Erkki Tuomiojan (joka on sosialisti, tietenkin) vanavedessä on jo ehtinyt kritisoida Venäjän ihmisoikeustilannetta, vaikka tälläisestä toiminnasta saattaa olla haittaa esimerkiksi kun istutaan neuvottelupöytään viisumivapaudesta puhuttaessa. Nyt vaarannetaan siis suuret tuotot. Jos Susanna Koski & co johtaisivat tätä maata, säästyisimme tälläiseltä uhalta, koska he poistaisivat Suomen politiikasta solidaarisuuden ikeen ja johtaisivat meidät individualialismiksi kutsuttuun ihanuuteen. Näin Sini Saarela, sekä koko Suomen kansa, olisivat niin sanotusti "Every man for himself"-tilanteessa, eufoorista!
Itsehän en kyllä tälläistä kannata tai niele. Voin sanoa olevani poliittisilta mielipiteiltäni pesunkestävä vihervassari. (ainakin niin kauan että kylmä maailma vähitellen tappaa idealismini ja muutun kyyniseksi oikeistolaiseksi) Kyllä, olen juuri niitä tyyppejä joiden mielestä yhteisön etu menee yksilön edelle, ihmiset ovat talouskasvua tärkeämpiä, valtion kiellot ovat ihan okei niiden hyödyttäessä yhteisöä ja arktisten alueiden öljynporaus kieltoa.
On kuitenkin sanottava, että kapitalismi on hyvin kaunis ajatus. Veikkaan kuitenkin että vanha setä Smith ei tykkäisi siitä, miltä se näyttää nykyään. Kapitalisminhan piti tuoda kaikille lisää hyvinvointia. Jokainen maa tuottaisi niitä tuotteita, mitkä ovat halvimpia tuottaa ja kävisivät kauppaa näillä halvoilla tuotteilla, niin kaikki saisivat enemmän. Hyvä idea eikö niin?
Ongelmaksi muodostuu lähinnä se, että valtioilla ei ole enää mitään valtaa talouteen. Elämme korporatismin ja pakotetun vapaakaupan maailmassa. Maailmassa, jossa talouden sääntely on kirosana ja yrittäjän etiikka hyvin laiha. Maailmassa, jossa mikään ei suojaa köyhää rikkaalta ja tuloerot ovat sallittavia. Maailmassa, joka on, Leniniä lainatakseni, imperialismin korkeimmassa vaiheessa, kun Afrikka on vain suuryritysten leikkikenttä. Maailmassa, jossa kaikkein tärkein ja pyhin asia on talouskasvu. Kuka tälläisessä maailmassa haluaa asua? Miksi tälle ei tehdä mitään?!
Syynä on tietenkin itsekkyys, niin valtioiden kuin ihmisten. Jos kaikki samanaikaisesti ymmärtäisivät, että rajaton kasvu rajallisessa maailmassa ei ole mahdollista, talous ei voi kasvaa ikuisesti, maapallo ei kestä tälläistä väestönkasvua, ja että olisi oikein jos kaikilla olisi yhtä paljon kaikkea kivaa, jos länsimaat luopuisivat vaatimuksistaan kehitysmaiden vapaakaupalle ja sen sijaan vaikka lisäsivät kehitysapua ja tukisivat afrikkalaista yrittäjyyttä eurooppalaisten ja amerikkalaisten kustannuksella, tai jos kehitysmaat lisäisivät sääntelyä ympäristön osalta, olisivat kaikki onnellisempia. On totta että kaikki joutuisivat luopumaan jostakin, mutta tekeekö se kolmas hampurilainen sinut todella onnelliseksi?
Tarvittaisiin sekä yksilön, että valtio tason epäitsekkyyttä ja nöyryyttä nykyisen omahyväisyyden ja materialla pöyhkeilyn sijaan. (Oi voi, Nietzsche kääntyy haudassaan) Tarvitaan valtiotason ristin teologiaa, niin että todella kulkisimme mukana toisten kärsimyksessä, ja tekisimme kaiken minkä voimme parantaaksemme yhteisiä olosuhteitamme. Kuokalle ja Jussille on taas töitä, mutta suo on tällä kertaa vähän isompi. Tässä maailmassa tarvitaan, aivan kuten lastenkin kasvatuksessa, rakkautta ja rajoja kaikille!
(Ja ehkä vähän vallankumousta viva la revolution! tms.)
Itsehän en kyllä tälläistä kannata tai niele. Voin sanoa olevani poliittisilta mielipiteiltäni pesunkestävä vihervassari. (ainakin niin kauan että kylmä maailma vähitellen tappaa idealismini ja muutun kyyniseksi oikeistolaiseksi) Kyllä, olen juuri niitä tyyppejä joiden mielestä yhteisön etu menee yksilön edelle, ihmiset ovat talouskasvua tärkeämpiä, valtion kiellot ovat ihan okei niiden hyödyttäessä yhteisöä ja arktisten alueiden öljynporaus kieltoa.
On kuitenkin sanottava, että kapitalismi on hyvin kaunis ajatus. Veikkaan kuitenkin että vanha setä Smith ei tykkäisi siitä, miltä se näyttää nykyään. Kapitalisminhan piti tuoda kaikille lisää hyvinvointia. Jokainen maa tuottaisi niitä tuotteita, mitkä ovat halvimpia tuottaa ja kävisivät kauppaa näillä halvoilla tuotteilla, niin kaikki saisivat enemmän. Hyvä idea eikö niin?
Ongelmaksi muodostuu lähinnä se, että valtioilla ei ole enää mitään valtaa talouteen. Elämme korporatismin ja pakotetun vapaakaupan maailmassa. Maailmassa, jossa talouden sääntely on kirosana ja yrittäjän etiikka hyvin laiha. Maailmassa, jossa mikään ei suojaa köyhää rikkaalta ja tuloerot ovat sallittavia. Maailmassa, joka on, Leniniä lainatakseni, imperialismin korkeimmassa vaiheessa, kun Afrikka on vain suuryritysten leikkikenttä. Maailmassa, jossa kaikkein tärkein ja pyhin asia on talouskasvu. Kuka tälläisessä maailmassa haluaa asua? Miksi tälle ei tehdä mitään?!
Syynä on tietenkin itsekkyys, niin valtioiden kuin ihmisten. Jos kaikki samanaikaisesti ymmärtäisivät, että rajaton kasvu rajallisessa maailmassa ei ole mahdollista, talous ei voi kasvaa ikuisesti, maapallo ei kestä tälläistä väestönkasvua, ja että olisi oikein jos kaikilla olisi yhtä paljon kaikkea kivaa, jos länsimaat luopuisivat vaatimuksistaan kehitysmaiden vapaakaupalle ja sen sijaan vaikka lisäsivät kehitysapua ja tukisivat afrikkalaista yrittäjyyttä eurooppalaisten ja amerikkalaisten kustannuksella, tai jos kehitysmaat lisäisivät sääntelyä ympäristön osalta, olisivat kaikki onnellisempia. On totta että kaikki joutuisivat luopumaan jostakin, mutta tekeekö se kolmas hampurilainen sinut todella onnelliseksi?
Tarvittaisiin sekä yksilön, että valtio tason epäitsekkyyttä ja nöyryyttä nykyisen omahyväisyyden ja materialla pöyhkeilyn sijaan. (Oi voi, Nietzsche kääntyy haudassaan) Tarvitaan valtiotason ristin teologiaa, niin että todella kulkisimme mukana toisten kärsimyksessä, ja tekisimme kaiken minkä voimme parantaaksemme yhteisiä olosuhteitamme. Kuokalle ja Jussille on taas töitä, mutta suo on tällä kertaa vähän isompi. Tässä maailmassa tarvitaan, aivan kuten lastenkin kasvatuksessa, rakkautta ja rajoja kaikille!
(Ja ehkä vähän vallankumousta viva la revolution! tms.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)