Elämä on jatkuvaa odottamista. Milloin odottaa jonkun alkua, milloin jonkun loppua. Itsekkin odotan monia asioita. Kesän Copa do Mundon lisäksi odotan esimerkiksi pääsykokeen jälkeistä fiilistä, kesän ensimmäistä jäätelöä ja palkkapäivää. Odotan tällä hetkellä myös sitä, että saisin tämän kirjoituksen kirjoitettua. Siinä menee hetki, ei se mitään, meitsi on ihan kärsivällinen. Voin vain todeta, että asiat vievät aikaa ja niin se menee
.
Lopetin perjantaina työni koulunkäyntiavustajana. Siinä työssä kävi nopeasti ilmi, mikä on nykynuorison suurin ongelma, kärsimättömyys. "Ope ope tarvitsen apua nyt heti" - "Odota hetki" - "No ei sitten", oli keskustelunpätkä, jonka kävin useaan otteeseen. Ei sillä, että tämä olisi yksin nuorison ongelma. Kärsivällisyys tuntuu olevan monilla kortilla, mutta onneksi nykytekniikka tekee kärsimättömyyden helpoksi. Leffoista voi kelata huonot kohdat yli, biisejä ei tarvitse kuunnella loppuun, tekeminen on jatkuvasti taskussa kun voit kaivaa kännykkäsi esiin ja pelata vaikkapa 2048-peliä tai vaikka selata uutisia. Ikinä ei tarvitse enää vain odottaa, istua hetkeä hiljaa ja testata kärsivällisyyttään.
Suurin osa suomalaisesta nuorisosta on kaiken hereilläoloaikansa sosiaalisesti aktiivinen, jatkuvasti lukemassa viestejä. Musiikki pauhaa korvissa ja samaan aikaan harrastetaan toisella kädellä ihan sellaista live-olemassaoloa. Vaikka omat psykologian opintoni ovat hyvinkin hataralla pohjalla voisin sanoa, että tälläisiin asioihin tottuu. Pitää jatkuvasti tehdä jotain, hetken pysähdys ei tule kuuloonkaan, aina pitää tehdä vähintään kolmea asiaa samaan aikaan. 2010-luku on ADHD-sukupolven esiinmarsin aikaa.
Käytännön esimerkki: Olin tuossa pari kuukautta takaperin rippikoulutapaamisessa. Päivä loppui sellaiseen rentoon hengailuun. Sillä hetkellä heiluttelin ryhmän kapelimestarin puikkoa ja annoin yhden ainoan ohjeen: Jättäkää kännykät laukkuun, ja keskittykää tähän hetkeen. Tätä keskittymistä kesti noin seitsemän minuuttia. Sen vertaa ei kyennyt odottamaan kännykän tarkistumista.
Politiikka ei kiinnosta, vaikuttaminen on liian hidasta. Pakko saada auto, en jaksa odottaa, että pääsen perille kävellen. En jaksa pohtia tätä, katson wikipediasta. Koen jotain hienoa, otan kuvan. Filosofia on inhokki-aineeni, siinä ei saa vastauksia. Suoritusyhteiskunta ja suoritukseen liian kärsimätön kansa.
Ärsyttää, vaikka tiedän itse taipuvani samaan melko usein, pääsykoeluku tuntuu keskeytyvän tuo tuostakin kun on pakko tsiigata kännykkää ties mistä triviaalista syystä, ärsyttää kun kassajono menee hitaasti, tietokone lagittaa ja kokis jäähtyy jääkaapissa liian hitaasti. Kuitenkin tiedän, että elämä on parhaimillaan silloin kun keskittyy yhteen asiaan. Ei ole mitään rentoutuvampaa kuin musiikin kuuntelu silmät kiinni, tai kirjan lukeminen niin, että ajantaju katoaa, hyvä ruoka hyvässä seurassa, tai vaikkapa blogin kirjoittaminen silmittömän inspiraation kourissa.
Viikon paras hetki on meitsille kuitenkin maanantain Game of Thrones-jakso. Heitän kännykän nurkkaan ja nautin kauniista televisio-viihteestä 55 minuutia, en skippaa pätkääkään, en tarttu kännykkään vaikka viestiä tulisi, hetken saa vain olla, ilman odotusta ja keskittyä yhteen asiaan, nauttia. Oli kyse sitten keikalla laulun sanojen karjumisesta ilman tietoisuutta ajasta ja paikasta, tai vaikkapa ensisuudelmasta, ne ovat niitä juttuja jotka jäävät mieleen, siitä syystä, että keskityt siihen hetkeen.
Tärkeintä on siis hankkia omat Valtaistuinpeli-hetkensä ja välttää aina miettimästä kännykkää, ruokaa, tai mitä vain seuraavaa tapahtumaa. Elämästä voi tehdä joukon ikimuistoisia hetkiä, tai sen voi pirstaloida kärsimättömyydellä keskittiä johonkin asiaan. Itse ajattelin ainakin pyrkiä mitalisijoille elämisen maailmanmestaruuskisoissa ja keskittyä olennaiseen.
Kuten John Lennon lausahti "Elämä on se, mitä tapahtuu sillä aikaa kun olet suunnittelemassa muita asioita"
