torstai 25. kesäkuuta 2015

Fuksivuosi ja Che Guevara-syndrooma

Meitsiä on usein kutsuttu niin itseni kuin muidenkin toimesta vastarannan kiiskeksi ja ihan syystä. Samoin meitsiä on luonnehdittu v*tun kukonpojaksi sekä haastavaksi neuvottelukumppaniksi, kun en yleensä pelkää avata suurta suutani ja kritisoida kovaan ääneen milloin mitäkin. Tykkään siitä kun saan olla eri mieltä ja väittää vastaan. Mitä suositumpi väite on niin sitä siistimpää on olla sitä vastaan. Olen ihan tarkoituksella ja tahallani vastustanut niin sukupuolineutraalia avioliittolakia, Palestiinan valtiota kuin talouskasvuakin. Tälläinen espoolainen, punk-musiikkia kuunteleva mukaradikaali vihervassari oli jo aika lähellä vastarannan kiisken arkkityyppiä.

Kotoisessa Espoossa, jossa faijan bemarit ja omaan napaan tuijottamien (a.k.a. lahtarimeno) ovat enemmin sääntö kuin poikkeus oli tälläisen Che Guevara-kompleksin kanssa eläminen meitsille melko helppoa. Ei tarvitse hirveästi edes yrittää ja silti saa kuulla, että vaaleissa äänestän huligaaneja ja kannatan terroristeja. Päivää piristi usein lause ”Miten sä voit kuunnella tollasta musiikkia.” Kiroilu siitä, että vanhemmat kokivat tarpeelliseksi hankituttaa meitsille ajokortin oli joiden korviin kovinkin kummaa ja sekös jos mikä riemastutti. Kiusallani harrastin konservatiivisiksi leimattuja mielipiteitä, koska jotenkin piti saada irtiotto nuorisosta. Vastavirrassa soutaminen oli kuitenkin liiankin helppoa.

Yksi pieni kirje tosin käänsi hieman virran suuntaa, hyväksymiskirje Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan. Asiat kääntyivät tavallaan päälaellee. Pitäisi astua sisään Suomen suurimpaan punaviherkuplaan ja vielä tiedekuntaan jossa uskismeininki oli oikeastaan jollain tapaa jopa suotavaa ja konservatiiviset arvot eivät mitenkään kummastuttavia. Miten sen sisäisen irokeesipäisen kapinajohtajan saisi nyt pysymään tyytyväisenä? Pitäisikö muuttaa mielipiteitä? Yliopisto-kontekstin valtavirta oli niin huolestuttavan lähellä meitsiä.

Pelokkaana fuksina se sisäinen Ernesto pysyi kyllä aluksi ihan hyvin kurissa. Kaikki oli pitkälti uutta ja pelottavaa. Niinkin auktoriteettiongelmainen tyyppi kuin minä itse pystyi hetken ottamaan annettuna vanhempien opiskelijoiden neuvot ja mielipiteet. Tietysti toveri fuksien kanssa piti hieman vääntää. Pikkukylistä jostain susirajan takaa tiedekunnalle päätyneet mukavat ja ihmisystävälliset ihmiset pakottivat luonnollisesti meitsin luomaan koppavan ja ylimielisen espoolaisen roolihahmon. Onneksi avoimen opintojen tähden saatoin hokea niille ”tavallisille” fukseille hipsterimäiseen tyyliin ”Mä kävin sen jo” ja mennä istumaan ties mille antropologian kurssille. En myös voinut myöskään ensimmäisen vuoden opiskelijoiden tavalliseen tapaan valita koinee-kreikkaan ensimmäisenä vuonna vaan istuiduin heti ensi hetkiltä alkaen vanhempien opiskelijoiden kanssa kuuntelemaan masoreettiheprean hienouksista.

Nämä opiskeluarjen mahdollisuudet olla uniikki lumihiutale ja kulkea omia polkujaan mahdollistivat ehkä sen, että mielipiteiltään ei tarvinnutkaan olla enää yksin maailmaa vastaan. (Ainakaan niin paljon) Annoin itseni luvan kanssa antautua yliopistomaailman liberaaliin maailman kuvaan ja leikittelen jatkuvasti ajatuksella alkaa monien opiskelijoiden tapaan kasvissyöjäksi.

Mutta jotain särmäähän sitä on ajatteluunsa kuitenkin löydettävä. Vastaushan löytyi luonnollisesti vasemmalta. Piti mennä vain hieman yli sen perus vihervassari-meiningin niin johan tuli taas hyvä mieli. Tahtoisin myös kiittää niitä oikeistolaista politiikkaa tukevia yksilöitä, joille olen saanut huudella, se on tehnyt tämän tien kulkemisesta helpompaa. Siirtyminen intelektuellimpaan ympäristöön on myös pakottanut miettimään näitä asiota enemmän, en ehkä kehtaakkaan mennä oikeistolais-argumenttien ohi vain olan kohautukselle. Ja se on hyvä se.

Olen myös selvästi valinnut oikean ryhmittymän Helsingin yliopiston edustajistossa. Kiinnostus opiskelijapolitiikkaan oli jossain sisälläni ennen kuin aloitin opinnot. Tsiigailin jos sitä olisi mennyt Sitoutumattoman vasemmiston uusien iltaan, sinne en koskaan päätynyt ja lienee hyvä niin. Koska siellä olisi varmasti pyrkinyt olemaan oikestolaisin ja konservatiivisin tyyppi mihin olisin siinä kontekstissa pystynyt. Mutta en päätynyt sinne. Ensimmäisellä oikealla opiskelu viikolla liityin HYAL ry:hyn, yliopiston ainejärjestöläisiin. Yhdistyksessä jäseniä yhdistää rakkaus opiskelijajärjestöihin ja niiden toimintaan. Edustajistossa tehdään kuitenkin usein päätöksiä jostain mikä ei liity järjestöihin millään tavalla. Silloin edustajilla on vapaat kädet äänestää miten ikinä kokevat. Ja koska ryhmäpainetta ei suuren varianssin tähden useinkaan ole, ei ole myöskään mahdollisuutta vastustaa sitä. Tulee siis ihan oikeasti miettyä asiota. Ja sekin on hyvä se.

Voin kuitenkin sanoa, että olen fuksivuoden aikana jollain tavalla löytänyt itseni yliopistolta. Olen sellainen tehoyhteiskuntaa vastustava sivistystä vaaliva, normeja venyttävä, huvikseen kursseja käyvä humanistiluonne, harvinaisuus joka on ehdottomasti oman elämänsä kapinajohtaja.


Akateemisissa pöytäjuhlissa kysytään usein kysymys ”Mikä on sun toteemieläin?”. Tätä kysymystä olen pohtinut usein ja antanut erilaisia vastauksia kyyhkysestä paavi Innocentius III:een. Ensimmäisen vuoden kipuilun jälkeen tuntuu, että olen hieman palannut juurilleni. Seuraavan kerran kun joku tätä minulta kysyy vastaus on selkeä: ”Kiiski se on!”