Meitsiä on usein kutsuttu niin itseni
kuin muidenkin toimesta vastarannan kiiskeksi ja ihan syystä. Samoin
meitsiä on luonnehdittu v*tun kukonpojaksi sekä haastavaksi
neuvottelukumppaniksi, kun en yleensä pelkää avata suurta suutani
ja kritisoida kovaan ääneen milloin mitäkin. Tykkään siitä kun
saan olla eri mieltä ja väittää vastaan. Mitä suositumpi väite
on niin sitä siistimpää on olla sitä vastaan. Olen ihan
tarkoituksella ja tahallani vastustanut niin sukupuolineutraalia
avioliittolakia, Palestiinan valtiota kuin talouskasvuakin. Tälläinen
espoolainen, punk-musiikkia kuunteleva mukaradikaali vihervassari oli
jo aika lähellä vastarannan kiisken arkkityyppiä.
Kotoisessa Espoossa, jossa faijan
bemarit ja omaan napaan tuijottamien (a.k.a. lahtarimeno) ovat enemmin
sääntö kuin poikkeus oli tälläisen Che Guevara-kompleksin kanssa
eläminen meitsille melko helppoa. Ei tarvitse hirveästi edes
yrittää ja silti saa kuulla, että vaaleissa äänestän
huligaaneja ja kannatan terroristeja. Päivää piristi usein lause
”Miten sä voit kuunnella tollasta musiikkia.” Kiroilu siitä,
että vanhemmat kokivat tarpeelliseksi hankituttaa meitsille
ajokortin oli joiden korviin kovinkin kummaa ja sekös jos mikä
riemastutti. Kiusallani harrastin konservatiivisiksi leimattuja
mielipiteitä, koska jotenkin piti saada irtiotto nuorisosta.
Vastavirrassa soutaminen oli kuitenkin liiankin helppoa.
Yksi pieni kirje tosin käänsi hieman
virran suuntaa, hyväksymiskirje Helsingin yliopiston teologiseen
tiedekuntaan. Asiat kääntyivät tavallaan päälaellee. Pitäisi
astua sisään Suomen suurimpaan punaviherkuplaan ja vielä
tiedekuntaan jossa uskismeininki oli oikeastaan jollain tapaa jopa
suotavaa ja konservatiiviset arvot eivät mitenkään kummastuttavia.
Miten sen sisäisen irokeesipäisen kapinajohtajan saisi nyt pysymään
tyytyväisenä? Pitäisikö muuttaa mielipiteitä?
Yliopisto-kontekstin valtavirta oli niin huolestuttavan lähellä
meitsiä.
Pelokkaana fuksina se sisäinen Ernesto
pysyi kyllä aluksi ihan hyvin kurissa. Kaikki oli pitkälti uutta ja
pelottavaa. Niinkin auktoriteettiongelmainen tyyppi kuin minä itse
pystyi hetken ottamaan annettuna vanhempien opiskelijoiden neuvot ja
mielipiteet. Tietysti toveri fuksien kanssa piti hieman vääntää.
Pikkukylistä jostain susirajan takaa tiedekunnalle päätyneet
mukavat ja ihmisystävälliset ihmiset pakottivat luonnollisesti
meitsin luomaan koppavan ja ylimielisen espoolaisen roolihahmon.
Onneksi avoimen opintojen tähden saatoin hokea niille ”tavallisille”
fukseille hipsterimäiseen tyyliin ”Mä kävin sen jo” ja mennä
istumaan ties mille antropologian kurssille. En myös voinut myöskään
ensimmäisen vuoden opiskelijoiden tavalliseen tapaan valita
koinee-kreikkaan ensimmäisenä vuonna vaan istuiduin heti ensi
hetkiltä alkaen vanhempien opiskelijoiden kanssa kuuntelemaan
masoreettiheprean hienouksista.
Nämä opiskeluarjen mahdollisuudet
olla uniikki lumihiutale ja kulkea omia polkujaan mahdollistivat ehkä
sen, että mielipiteiltään ei tarvinnutkaan olla enää yksin
maailmaa vastaan. (Ainakaan niin paljon) Annoin itseni luvan kanssa
antautua yliopistomaailman liberaaliin maailman kuvaan ja leikittelen
jatkuvasti ajatuksella alkaa monien opiskelijoiden tapaan
kasvissyöjäksi.
Mutta jotain särmäähän sitä on
ajatteluunsa kuitenkin löydettävä. Vastaushan löytyi
luonnollisesti vasemmalta. Piti mennä vain hieman yli sen perus
vihervassari-meiningin niin johan tuli taas hyvä mieli. Tahtoisin
myös kiittää niitä oikeistolaista politiikkaa tukevia yksilöitä,
joille olen saanut huudella, se on tehnyt tämän tien kulkemisesta
helpompaa. Siirtyminen intelektuellimpaan ympäristöön on myös
pakottanut miettimään näitä asiota enemmän, en ehkä kehtaakkaan
mennä oikeistolais-argumenttien ohi vain olan kohautukselle. Ja se
on hyvä se.
Olen myös selvästi valinnut oikean
ryhmittymän Helsingin yliopiston edustajistossa. Kiinnostus
opiskelijapolitiikkaan oli jossain sisälläni ennen kuin aloitin
opinnot. Tsiigailin jos sitä olisi mennyt Sitoutumattoman
vasemmiston uusien iltaan, sinne en koskaan päätynyt ja lienee hyvä
niin. Koska siellä olisi varmasti pyrkinyt olemaan oikestolaisin ja
konservatiivisin tyyppi mihin olisin siinä kontekstissa pystynyt.
Mutta en päätynyt sinne. Ensimmäisellä oikealla opiskelu viikolla
liityin HYAL ry:hyn, yliopiston ainejärjestöläisiin. Yhdistyksessä
jäseniä yhdistää rakkaus opiskelijajärjestöihin ja niiden
toimintaan. Edustajistossa tehdään kuitenkin usein päätöksiä
jostain mikä ei liity järjestöihin millään tavalla. Silloin
edustajilla on vapaat kädet äänestää miten ikinä kokevat. Ja
koska ryhmäpainetta ei suuren varianssin tähden useinkaan ole, ei
ole myöskään mahdollisuutta vastustaa sitä. Tulee siis ihan
oikeasti miettyä asiota. Ja sekin on hyvä se.
Voin kuitenkin sanoa, että olen
fuksivuoden aikana jollain tavalla löytänyt itseni yliopistolta.
Olen sellainen tehoyhteiskuntaa vastustava sivistystä vaaliva,
normeja venyttävä, huvikseen kursseja käyvä humanistiluonne,
harvinaisuus joka on ehdottomasti oman elämänsä kapinajohtaja.
Akateemisissa pöytäjuhlissa kysytään
usein kysymys ”Mikä on sun toteemieläin?”. Tätä kysymystä
olen pohtinut usein ja antanut erilaisia vastauksia kyyhkysestä
paavi Innocentius III:een. Ensimmäisen vuoden kipuilun jälkeen
tuntuu, että olen hieman palannut juurilleni. Seuraavan kerran kun
joku tätä minulta kysyy vastaus on selkeä: ”Kiiski se on!”
