Talouden teologia

[Disclaimer: En ole ekonomi, minun ei pitäisi kirjoittaa tästä]

Luin aamulla Mary Douglasin Puhtaus ja Vaara - teosta. Tässä teoksessa Douglas esittelee ajatustaan siitä kuinka pyhyys ja tabut syntyvät kategorioiden ulkopuolella. Esimerkiksi lelejen heimo pitää vyötiäistä pyhänä, koska se ei sovi mihinkään kategoriaan koska yhtä aikaa sillä on suomut kuten kaloilla, mutta silti se kiipeilee puissa. Näitä kategorioden välisiä tai ulkopuolisia asiota Douglas kutsui anomalioiksi. Kirja, jota luin, oli lainattu yliopiston kirjastolla ja tyypilliseen tapaan se oli täynnä erilaisia merkintöjä. Tähän kyseisen kirjan sivumarginaaliin edellinen lukija oli raapustanut kysymyksen "Onko talous anomalia?" Tämä kysymys sai minut miettimään mitä talous ja erityisesti taloustiede on. Se ei ole luonnontiede sen voin sanoa, se ei perustu empiriaan eikä toistettaviin kokeisiin. Ei se toisaalta ole ihmistiedekkään, se tutkii jotain omaansa. Se on joitain muuta näiden välissä, näiden ulkopuolella.

Toisin sanoen se on teologiaa. Se noudattaa omia sääntöjään, omia dogmejaan ja päättelee niistä suuria totuuksia. Kysynnän ja tarjonnan malli on kuin kaksiluonto-oppi, jatkuvan kasvun malli kuin kolminaisuus. Sen asiantuntijat kuin profeettoja, joilla on salaista, jumalallista tietoa. Talous on yksi ja ekonomit ovat hänen viestinviejiään. Kuten profeetoilla yleensäkkin ekonomit antavat kullanarvoisia neuvoja myös koskien yhteiskuntaa, perustuslakia tai mitä tahansa. He ovat tähän kykeneväisiä. Kuitenkin vain heillä ja yksin heillä on valta puhua Taloudesta. Toki on myös valheellisia profeettoja kuten taannoinen Finlandia-voittaja tai vaikkapa Sipilän oikein sivuuttama Joseph Stiglitz. He voivat väittää, että tälläinen järjestelmä ei ole kestävä tai että se ei todella luo hyvinvointia. Tälläinen puhe on kuitenkin taloudenpilkkaa ja sellaista tulisi välttää. Kyllä, koskee myös sinua Hannu Salama.

Talouden enkelit, jotka lakkaamatta laulavat tälle kunniaa, pitävät huolen siitä, että Hänen mahtinsa ei unohdu maailmassa. Nämä yrityksinäkin tunnetut oliot vaativat suurta kunnioitusta ja tietynlaisia uhrauksia. Näistä mahtavimpia ovat pankit ja nokiat! Nykyisessä spirituaalisessa kehityksessä pienemmät startuppeiksi kutsutut ovat olleet suosittu palvonnan kohde. Tälläinen kehittyminen kohti vähemmän institutionaalisia ja pienempiä palvonnan kohteita on sangen tyypillistä kansainuskoistumista.

Talouteen uskomisessa on kuitenkin ongelmia. Näistä suurin on kärsimyksen ongelma. Jos kerran talous on rakastava ja kaikkivoipa niin miksi maailmassa on epätasa-arvoa? Vastaus tähän löytyy niin sanotusta sielunmuokkausteodikeasta. Kristillisten teologien parissa jo hieman epäsuosituksi muuttunut ajatus, jonka mukaan kärsimys jotenkin muokkaisi meitä kohti parempaa ihmisyyttä. Tämä ajatus kuitenkin elää uutta renessanssiaan taloustieteilijöiden parissa. Talouden aiheuttama epätasa-arvo on oikein, koska se koulii ihmisiä yrittämään paremman. Ennen tätä kärsimystä he olivat vain sielulta ja mieleltään veteliä. Talouden isällinen kuritus on kuitenkin saa heidät takaisin tuottavuuden ja tehokkuuden autuaille poluille.

Talous on kuitenkin vielä temppelikultti-vaiheessaan, ei näkyny suurta sovittajaa. Se vaatii suuria uhrauksia. Talous on kaikkivoipa ja hirmuinen, maailmanjohtajille kuin aurinko atsteekeille vaatien alati uhrauksia. Sipilä on esimerkillinen alttaripoika, joka ei pysähdy missään tehdäkseen Taloutensa tyytyväiseksi. Olen ihmettynyt, että neitsyet ja tulivuoret eivät ole vielä astuneet kuvaan. Hyvinvointi ei ole säästynyt Suurilta Talkoilta, kuten ei koulutus, avunanto tai varhaiskasvatuskaan. Talous on kuitenkin tärkeä, talous on suuri, talous saa sinut voimaan paremmin, talous rakastaa sinua! Mutta auta armias jos et kannata tuottavuusloikkaa tai yliopistoleikkauksia, silloin talous suuttuu hirmuisesti ja rankaisee sinua erilaisilla vitsauksilla! Sinun on alistuttava talouden tahtoon aina ja kaikkialla, iankaikkisesti. Smithin, laissez-fairen ja uusliberalismin nimeen.

Fuksivuosi ja Che Guevara-syndrooma

Meitsiä on usein kutsuttu niin itseni kuin muidenkin toimesta vastarannan kiiskeksi ja ihan syystä. Samoin meitsiä on luonnehdittu v*tun kukonpojaksi sekä haastavaksi neuvottelukumppaniksi, kun en yleensä pelkää avata suurta suutani ja kritisoida kovaan ääneen milloin mitäkin. Tykkään siitä kun saan olla eri mieltä ja väittää vastaan. Mitä suositumpi väite on niin sitä siistimpää on olla sitä vastaan. Olen ihan tarkoituksella ja tahallani vastustanut niin sukupuolineutraalia avioliittolakia, Palestiinan valtiota kuin talouskasvuakin. Tälläinen espoolainen, punk-musiikkia kuunteleva mukaradikaali vihervassari oli jo aika lähellä vastarannan kiisken arkkityyppiä.

Kotoisessa Espoossa, jossa faijan bemarit ja omaan napaan tuijottamien (a.k.a. lahtarimeno) ovat enemmin sääntö kuin poikkeus oli tälläisen Che Guevara-kompleksin kanssa eläminen meitsille melko helppoa. Ei tarvitse hirveästi edes yrittää ja silti saa kuulla, että vaaleissa äänestän huligaaneja ja kannatan terroristeja. Päivää piristi usein lause ”Miten sä voit kuunnella tollasta musiikkia.” Kiroilu siitä, että vanhemmat kokivat tarpeelliseksi hankituttaa meitsille ajokortin oli joiden korviin kovinkin kummaa ja sekös jos mikä riemastutti. Kiusallani harrastin konservatiivisiksi leimattuja mielipiteitä, koska jotenkin piti saada irtiotto nuorisosta. Vastavirrassa soutaminen oli kuitenkin liiankin helppoa.

Yksi pieni kirje tosin käänsi hieman virran suuntaa, hyväksymiskirje Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan. Asiat kääntyivät tavallaan päälaellee. Pitäisi astua sisään Suomen suurimpaan punaviherkuplaan ja vielä tiedekuntaan jossa uskismeininki oli oikeastaan jollain tapaa jopa suotavaa ja konservatiiviset arvot eivät mitenkään kummastuttavia. Miten sen sisäisen irokeesipäisen kapinajohtajan saisi nyt pysymään tyytyväisenä? Pitäisikö muuttaa mielipiteitä? Yliopisto-kontekstin valtavirta oli niin huolestuttavan lähellä meitsiä.

Pelokkaana fuksina se sisäinen Ernesto pysyi kyllä aluksi ihan hyvin kurissa. Kaikki oli pitkälti uutta ja pelottavaa. Niinkin auktoriteettiongelmainen tyyppi kuin minä itse pystyi hetken ottamaan annettuna vanhempien opiskelijoiden neuvot ja mielipiteet. Tietysti toveri fuksien kanssa piti hieman vääntää. Pikkukylistä jostain susirajan takaa tiedekunnalle päätyneet mukavat ja ihmisystävälliset ihmiset pakottivat luonnollisesti meitsin luomaan koppavan ja ylimielisen espoolaisen roolihahmon. Onneksi avoimen opintojen tähden saatoin hokea niille ”tavallisille” fukseille hipsterimäiseen tyyliin ”Mä kävin sen jo” ja mennä istumaan ties mille antropologian kurssille. En myös voinut myöskään ensimmäisen vuoden opiskelijoiden tavalliseen tapaan valita koinee-kreikkaan ensimmäisenä vuonna vaan istuiduin heti ensi hetkiltä alkaen vanhempien opiskelijoiden kanssa kuuntelemaan masoreettiheprean hienouksista.

Nämä opiskeluarjen mahdollisuudet olla uniikki lumihiutale ja kulkea omia polkujaan mahdollistivat ehkä sen, että mielipiteiltään ei tarvinnutkaan olla enää yksin maailmaa vastaan. (Ainakaan niin paljon) Annoin itseni luvan kanssa antautua yliopistomaailman liberaaliin maailman kuvaan ja leikittelen jatkuvasti ajatuksella alkaa monien opiskelijoiden tapaan kasvissyöjäksi.

Mutta jotain särmäähän sitä on ajatteluunsa kuitenkin löydettävä. Vastaushan löytyi luonnollisesti vasemmalta. Piti mennä vain hieman yli sen perus vihervassari-meiningin niin johan tuli taas hyvä mieli. Tahtoisin myös kiittää niitä oikeistolaista politiikkaa tukevia yksilöitä, joille olen saanut huudella, se on tehnyt tämän tien kulkemisesta helpompaa. Siirtyminen intelektuellimpaan ympäristöön on myös pakottanut miettimään näitä asiota enemmän, en ehkä kehtaakkaan mennä oikeistolais-argumenttien ohi vain olan kohautukselle. Ja se on hyvä se.

Olen myös selvästi valinnut oikean ryhmittymän Helsingin yliopiston edustajistossa. Kiinnostus opiskelijapolitiikkaan oli jossain sisälläni ennen kuin aloitin opinnot. Tsiigailin jos sitä olisi mennyt Sitoutumattoman vasemmiston uusien iltaan, sinne en koskaan päätynyt ja lienee hyvä niin. Koska siellä olisi varmasti pyrkinyt olemaan oikestolaisin ja konservatiivisin tyyppi mihin olisin siinä kontekstissa pystynyt. Mutta en päätynyt sinne. Ensimmäisellä oikealla opiskelu viikolla liityin HYAL ry:hyn, yliopiston ainejärjestöläisiin. Yhdistyksessä jäseniä yhdistää rakkaus opiskelijajärjestöihin ja niiden toimintaan. Edustajistossa tehdään kuitenkin usein päätöksiä jostain mikä ei liity järjestöihin millään tavalla. Silloin edustajilla on vapaat kädet äänestää miten ikinä kokevat. Ja koska ryhmäpainetta ei suuren varianssin tähden useinkaan ole, ei ole myöskään mahdollisuutta vastustaa sitä. Tulee siis ihan oikeasti miettyä asiota. Ja sekin on hyvä se.

Voin kuitenkin sanoa, että olen fuksivuoden aikana jollain tavalla löytänyt itseni yliopistolta. Olen sellainen tehoyhteiskuntaa vastustava sivistystä vaaliva, normeja venyttävä, huvikseen kursseja käyvä humanistiluonne, harvinaisuus joka on ehdottomasti oman elämänsä kapinajohtaja.

Akateemisissa pöytäjuhlissa kysytään usein kysymys ”Mikä on sun toteemieläin?”. Tätä kysymystä olen pohtinut usein ja antanut erilaisia vastauksia kyyhkysestä paavi Innocentius III:een. Ensimmäisen vuoden kipuilun jälkeen tuntuu, että olen hieman palannut juurilleni. Seuraavan kerran kun joku tätä minulta kysyy vastaus on selkeä: ”Kiiski se on!”  

Hobitti, vapaakauppa ja Landon Donovan

Olin eilen katsomassa Peter Jacksonin Hobitti – Viiden armeijan taistelu-elokuvaa, mistä seurasi jotain terveellistä. Pitkästä aikaa olin ihan oikeasti vihainen jostain. Mieleeni nousi paljon erilaisia kysymyksiä: ”Miksi tässä on tälläinen #%*?! naishaltija?”, ”Miksi tän nimi on Viiden armeijan taistelu?”, ”Miksi tää maksaa 14.50€?” ja kenties tärkeimpänä ”Ja miksi ihmeessä Christian Bale näyttelee Moosesta?”.

Vaikka tämä vihan aalto, joka lävitseni kulki, saattoi vaikuttaa negatiivisesti elokuvaelämykseeni oli se silti hyvinkin tervettä. Muistin nimittäin, että vihaisuus saa paljon aikaan. Pitää uskaltaa välillä suuttua, haastaa olemassa olevaa, kritisoida, olla järkähtämättömästi jotain mieltä. (Tässä en tietenkään suuttumisella tarkoita sellaista silmitöntä vihaa, tai perusteetonta vihapuhetta. Suuttua saa, mutta vain syystä)

Luin taannoin tutkimuksesta, jossa oli tutkittu englantilaisia yliopisto-opiskelijoita, ja näiden käyttäytymistä konflikti-tilanteissa. Opiskelijoita yritettiin haastaa kärkkäästi debaattiin, mutta sen sijaan, että he olisivat antautuneet väittelyyn, pyrki suurin osa opiskelijoista pelkästään välttämään konfliktin. ”Sulla on tottakai oikeus sun mielipiteeseen”- tyyppiset lausahdukset kuulostavat meitsistäkin kovin tutuilta. Meitsista oli huikea nähdä Suomessa, ja erityisesti Suomen nuorisossa hetkellistä suuttumusta Tahdon-kamppajan aikana. Siinä näki mitä voi tapahtua jos tarpeeksi paljon ihmisiä suuttuu, muutosta.

Koska minusta olisi hyvä, että ihmiset harrastaisivat suuttumista aina välillä ajattelin esimerkillisesti kertoa kolmesta asiasta jotka minua suuresti vihastuttavat.

1. TTIP

Tästä jokaisen eurooppalaisen ja miksei maailmankin kansalaisen tulisi suuttua! Jos ei kuulosta tutulta, niin kannattaa ehdottomasti tutustua, mutta lyhyesti sanottuna TTIP eli Transatlantic Trade and Investment Partnership on EU:n ja Yhdysvaltojen välille ehdotettu vapaakauppasopimus. Argumentteja sopimuksen puolesta on, että se saattaisi kasvattaa taloutta, Euroopan komission arvion mukaan noin 0.1 % kasvu BKT:hen olisi odotettavissa. Argumenttaja vastaan (esimerkiksi): Yhdysvaltalaisten jättiyritysten vapaampi pääsy EU:n markkinoille kasvattaen niiden vaikutusvaltaa entisestään. Tämä on nähtävä tietenkin myös globaalilla skaalalla, tälläinen transatlanttinen kauppamöntti olisi aika kova kilpailija kolmannen maailman talouksille. Kaupan rajotteiden purku voisi johtaa myös siihen, että myös EU:ssa siirryttäisiin yhdysvaltaisiin löyhempiin eettisiin ja ekologisiin rajoitteisiin. Voitaisiin myös päätyä samanlaiseen tilanteeseen kuin Amerikkojen vapaakauppa sopimuksessa, jossa Yhdysvaltain sairas kanne-kulttuuri leviäisi Eurooppaan. Esimerkiksi Uruguayn valtio haastettiin oikeuteen kun siellä rajoitettiin tupakkatuotteiden mainontaa. Näinhän voisi käydä Suomessakin, jos tämä hirvittävä sopimus solmitaan. Voitaisiinko kaikki yhdessä suuttua tästä?

2. Suomen valtio ja Palestiina

Minulla on tästä aiheesta vain yksi kysymys: Miksi ihmeessä Suomen valtio ei ole tunnustanut Palestiinan valtiota? Palestiina täyttää kaikki valtion tunnusmerkit, YK:kin on sen tunnustanut, ainoa mikä rajoittaa sen suvereniteettiä on sen vieressä sijaitseva terroristivaltio ja sitä kovin vahvasti tukeva toinen terroristivaltio. Pääministerimme on ilmoittanut, että Suomi näkee kahden valtion mallin ainoana vaihtoehtona, mutta samaan syssyyn ilmoitti, että ei kuitenkaan haluta valita puolia. Eikö kuitenkin ole melko kantaaottavaa, että tunnustamme neuvotteluissa vain yhden osapuolen oikeaksi osapuoleksi? Vihaksi pistää tollanen pelleily.

3. Liman ilmastokokous

Taas yksi ilmastokokous, joka päättyy pettymyksiin. Riittäisi varmaan jos pidettäisiin yksi sellainen onnistunut. Tässäkään ei taas päätetty mitään, pohdittiin vaan. Ärsyttää kun tietää, että tässä lähtökohdat oli ihan hyvät. Kiina ja Yhdysvallat ovat ainakin lupailleet päästövähennyksiä. Kokous Limassa, olisi voinut toivoa kolmannen maailman integrointia ilmastokeskusteluun. Mutta sitten ei päästä mihinkään ja Greenpeacekin möhlii. Mutta lainatakseni ah niin rakastettua ympäristöministeriämme ”Parempi kuin ei mitään.”

Lisäksi kunniamainintoja! Miksi Landon Donovania ei valittu Yhdysvaltain jalkapallomaajoukkueeseen MM-kisoihin? Miksi haalarini eivät ole vielä tulleet? Miksi masoreettihepreassa ei voi erottaa ja+perfektiä  konsekutiivisesta perfektistä? Ugh!

Tulipas hyvä mieli :)

T: Nuori vihainen mies

”Joku saattaa suuttua” - anon

Elämisen MM-kisat ja Valtaistuinpelin taika

"Jalkapallo on peli, jossa 22 miestä pelaa ja lopussa Saksa voittaa" lausui Gary Lineker vuonna 1990 Saksan MM-kullan jälkeen. Ensi kesänä pelataan taas ja olen odottanut Saksa-Portugali peliä kuin kuuta nousevaa. Enää kaksikymmentä päivää, kertoo kännykäni laskuri, ja pelaajat astuvat Salvadorin iltaan. Voi kumpa odotus loppuisi jo, olisi kesäloma, riippumatto ja kylmää kolajuomaa. Mutta se tulee sitten aikanaan, kyllähän minä jaksan odottaa.

Elämä on jatkuvaa odottamista. Milloin odottaa jonkun alkua, milloin  jonkun loppua. Itsekkin odotan monia asioita. Kesän Copa do Mundon lisäksi odotan esimerkiksi pääsykokeen jälkeistä fiilistä, kesän ensimmäistä jäätelöä ja palkkapäivää. Odotan tällä hetkellä myös sitä, että saisin tämän kirjoituksen kirjoitettua. Siinä menee hetki, ei se mitään, meitsi on ihan kärsivällinen. Voin vain todeta, että asiat vievät aikaa ja niin se menee
.
Lopetin perjantaina työni koulunkäyntiavustajana. Siinä työssä kävi nopeasti ilmi, mikä on nykynuorison suurin ongelma, kärsimättömyys. "Ope ope tarvitsen apua nyt heti" - "Odota hetki" - "No ei sitten", oli keskustelunpätkä, jonka kävin useaan otteeseen. Ei sillä, että tämä olisi yksin nuorison ongelma. Kärsivällisyys tuntuu olevan monilla kortilla, mutta onneksi nykytekniikka tekee kärsimättömyyden helpoksi. Leffoista voi kelata huonot kohdat yli, biisejä ei tarvitse kuunnella loppuun, tekeminen on jatkuvasti taskussa kun voit kaivaa kännykkäsi esiin ja pelata vaikkapa 2048-peliä tai vaikka selata uutisia. Ikinä ei tarvitse enää vain odottaa, istua hetkeä hiljaa ja testata kärsivällisyyttään.

Suurin osa suomalaisesta nuorisosta on kaiken hereilläoloaikansa sosiaalisesti aktiivinen, jatkuvasti lukemassa viestejä. Musiikki pauhaa korvissa ja samaan aikaan harrastetaan toisella kädellä ihan sellaista live-olemassaoloa.  Vaikka omat psykologian opintoni ovat hyvinkin hataralla pohjalla voisin sanoa, että  tälläisiin asioihin tottuu. Pitää jatkuvasti tehdä jotain, hetken pysähdys ei tule kuuloonkaan, aina pitää tehdä vähintään kolmea asiaa samaan aikaan. 2010-luku on ADHD-sukupolven esiinmarsin aikaa.

Käytännön esimerkki: Olin tuossa pari kuukautta takaperin rippikoulutapaamisessa. Päivä loppui sellaiseen rentoon hengailuun. Sillä hetkellä heiluttelin ryhmän kapelimestarin puikkoa ja annoin yhden ainoan ohjeen: Jättäkää kännykät laukkuun, ja keskittykää tähän hetkeen. Tätä keskittymistä kesti noin seitsemän minuuttia. Sen vertaa ei kyennyt odottamaan kännykän tarkistumista.

Politiikka ei kiinnosta, vaikuttaminen on liian hidasta. Pakko saada auto, en jaksa odottaa, että pääsen perille kävellen. En jaksa pohtia tätä, katson wikipediasta. Koen jotain hienoa, otan kuvan. Filosofia on inhokki-aineeni, siinä ei saa vastauksia. Suoritusyhteiskunta ja suoritukseen liian kärsimätön kansa.

Ärsyttää, vaikka tiedän itse taipuvani samaan melko usein, pääsykoeluku tuntuu keskeytyvän tuo tuostakin kun on pakko tsiigata kännykkää ties mistä triviaalista syystä, ärsyttää kun kassajono menee hitaasti, tietokone lagittaa ja kokis jäähtyy jääkaapissa liian hitaasti.  Kuitenkin tiedän, että elämä on parhaimillaan silloin kun keskittyy yhteen asiaan. Ei ole mitään rentoutuvampaa kuin musiikin kuuntelu silmät kiinni, tai kirjan lukeminen niin, että ajantaju katoaa, hyvä ruoka hyvässä seurassa, tai vaikkapa blogin kirjoittaminen silmittömän inspiraation kourissa.

Viikon paras hetki on meitsille kuitenkin maanantain Game of Thrones-jakso. Heitän kännykän nurkkaan ja nautin kauniista televisio-viihteestä 55 minuutia, en skippaa pätkääkään, en tarttu kännykkään vaikka viestiä tulisi, hetken saa vain olla, ilman odotusta ja keskittyä yhteen asiaan, nauttia. Oli kyse sitten keikalla laulun sanojen karjumisesta ilman tietoisuutta ajasta ja paikasta, tai vaikkapa ensisuudelmasta, ne ovat niitä juttuja jotka jäävät mieleen, siitä syystä, että keskityt siihen hetkeen.

Tärkeintä on siis hankkia omat Valtaistuinpeli-hetkensä ja välttää aina miettimästä kännykkää, ruokaa, tai mitä vain seuraavaa tapahtumaa. Elämästä voi tehdä joukon ikimuistoisia hetkiä, tai sen voi pirstaloida kärsimättömyydellä keskittiä johonkin asiaan. Itse ajattelin ainakin pyrkiä mitalisijoille elämisen maailmanmestaruuskisoissa ja keskittyä olennaiseen.

Kuten John Lennon lausahti "Elämä on se, mitä tapahtuu sillä aikaa kun olet suunnittelemassa muita asioita"

Kärsimysteologia ja Musta Barbaari-periaate

Pitkäperjantai, luterilaisen kirkkovuoden synkin juhla, Jeesuksen ristiinnaulitsemisen ja hautaamisen muistopäivä. Riisuttu alttari, orjantappurakruunu ja säestämättömät virret. Aikaa yrittää ymmärtää kärsimystä, jota Jeesus koki. Tässä kirjoituksessa en nyt suoranaisesti ajatellut puhua omista uskonasioistani vaan harrastaa hieman teologista pohdintaa.

Aloin siis hieman teologisessa mielessä pohtia tätä koko kärsimyshistoriikkia (Oletan tässä nyt siis, että Jeesus todella on Jumala). Ensin iskee vastareaktio: Eihän se ristiinnaulitseminen varmasti ollut suurinta tuskaa mitä saattaa kokea, eihän? Varmasti noitaroviot tai holokausti ovat enemmän kärsimystä aiheuttavia.

Mietitäämpä kuitenkin hieman kärsimystä. Jos  sinulla on vaikkapa reikä hampaassa, ja saisit sen sormia napsauttamalla katoamaan, niin etkö sinä niin tekisi? Meitsi ainakin tekisi. Minähän en niin voi tehdä, mutta Jumalan Poika varmasti olisi voinut. Kuvittele sitä tuskaa, kun tiedät, että voit lopettaa kärsimyksesi sekunilla millä hyvänsä, ja jatkuvasti kamppailet sitä kiusausta vastaan, koska haluat nöyrtyä ja näyttää esimerkin maailmalle, olla instrumentti sen pelastumisessa.

Toisaalta, miksi ihmeessä Jeesuksen oli ylipäätään kuoltava, jotta ihmiset saisivat syntinsä anteeksi? Miksi kaikkivoipias Jumala ei vain antanut niitä anteeksi? Ihan puhtaasti ihmisen takia. Mustan Barbaarin sanoin "Ei kipuu, ei hyötyy." Näinhän ihminen ajattelee, mikään ei tule tyhjästä, jotainhan kaiken eteen on tehtävä. Jos haluan uuden Ferrarin tai kolmannen hampurilaisen on minun tehtävä jotain ansaitakseni sen.

Ei ihminen uskoisi, jos Jumala vain antaisi kaikki synnit anteeksi yht'äkkiä. Piti olla joku, joka toisi sen anteeksiannon näkyväksi. Joku, joka antaisi kasvot kärsimyksellä ja anteeksiannolle. Tämä "viimeinen uhri" annettiin, ei sen tähden, että Jumala voisi antaa anteeksi vaan sen tähden, että ihminen ymmärtäisi, että hänelle on annettu anteeksi.

Jos minä olisin ollut kirkkoisä, niin tällä tavalla meitsi olisi ehkä asiaa lähestynyt. Ajatus kärsivästä Jumalasta, kun on teologisessa mielessä kovin mielenkiintoinen. Mutta kuten tavataan sanoa "Lyhyestä virsi kaunis", joten meisi lopettaa tähän. Aamen ja silleen.

Babylon, nihilisti ja Jacques Cousteau

Oravanpyörä, Babylon, The Machine, tai miksi sitä ikinä haluaakaan kutsua.

Kyllä nyt puhutaan siitä itsestään: Maailmanjärjestyksestä, kapitalismista, tehokkuus-yhteiskunnasta ja nihilismistä. Tähän kirjoitukseen innostumisesta voin kiittää työelämää, arkea, Friedrich Nietzscheä sekä Søren Kierkegaardia.

Tällä hetkellä  arki tuntuu pelottavan helpolta. Herää, mene töihin, väsy, tule kotiin, nuku, toista. Helppoa, yksinkertaista ja aivan törkeen pelottavaa! Minä, pieni ratas yhteiskunnan koneistossa. Juoksen omaa ihmisenpyörääni, enkä näe syytä paeta, olkoon Babylon siis kotini tästä iäisyyteen.

Nihilismi, tuo ismeistä kaikkein hirvittävin tekee tuhojaan aivoissani. Yht'äkkiä maailma tuntuu staattiselta, täysin mahdottomalta muuttaa ainakaan minun kätteni töillä. Ihan samahan se on mitä meitsi tällä elämälläni tekee. Voisin siis vain yrittää päästä mahdollisimman vähällä kärsimyksellä. Miksi yrittää jotain missä voi pettyä, eikö ole vain parempi jäädä tähän hetkeenmissä kaikki on ihan mukiinmenevää? Parempi se on kuin se järjetön maailmantuska, joka tuntuu lepäävän harteillani aina kun sisäinen maailmanparantajani herää haavemaailmastaan, vai onko?

"Ei ole surullisempaa näkyä kuin nuori pessimisti, paitsi vanha optimisti", näin ainakin Mark Twainin mukaan. Aivan oikeassahan hän on, en minä vain voi vaipua keskinkertaisuuteen, en se ole minä. Ei sillä, että haluaisin olla ylihminen, tiedän vain, että tässä elämässä on niin paljon koetavaa, niin paljon jokia ylitettävä, niin paljon vuoria kiivettävinä, niin paljon vähemmän kliseisiä metaforia.

Voin onneksi hädässäni turvautua setä Sørenin (joka muuten ei tehnyt päivääkään oikeaa työtä elämässään) neuvoon: "Vapaus on hänen autuutensa. Vapaus olla tekemättä tuota tai tätä tässä maailmassa, mutta ennen kaikkea vapaus tulla tietoiseksi vapaudesta."

Pitää ymmärtää olevansa oikeasti vapaa. Jos minä haluan olla asettumatta yhteiskunnan valtarakenteisiin, niin kuka minua estää? Oma rajoittunut mieleni tietenkin! Se sanoo, että näin se on aina ollut, näin sen pitääkin olla! (Hume ei arvostaisi, eikä giljotiini)

Maailmaa voi muuttaa, yhteiskuntaa voi muuttaa ja itseäänkin voi muuttaa. Ei tarvitse tyytyä olemaan orava, Babylonin orja tai ratas koneistossa, ja kuten Mario Savio asian muotoili :

“Tulee hetki, jolloin koneen toiminta muuttuu niin vastenmieliseksi että se sairastuttaa sinut, eikä sen käyttöön voi enää osallistua edes passiivisesti. Silloin pitää tarttua rattaisiin ja vauhtipyöriin, vipuihin ja laitteisiin, ja pysäyttää kone. Ja sen käyttäjille ja omistajille pitää kertoa, että ilman ihmisen vapautta kone ei pyöri enää koskaan.” 

Tarvitsee siis vain herätä unestaan, ihan oikeaan Matrixiin näkemään asiat miten ne ovat, ja kuinka niiden ei suinkaan tarvitse olla niin.  Valintoja, valintoja, niin pelottavia valintoja.

Olin tuossa hiihtolomalla rippikoululeirillä, jonka vietin poikkeuksellisesti punainen pipo tiukasti ohimoilla. Monesti sen leirin aikana meitsiä luonnehdittiin sen pipon takia Jacques Cousteauksi. Nyt hetki sen jälkeen totesin, että sain kävellä todellisen idolin saappaissa sen lyhyen hetken. Cousteau eli tuttavallisemmin Kustöö oli merenkävijä, tutkimusmatkailija, edelläkävijä, sukeltaja, luonnonsuojelija ja sankari. Hän teki kaiken, mitä nyt elämässä voi tehdä. Tekeminen on tärkeintä, ei saavuttaminen, vaan se kokemus, että elät elämää. Sellaista elämään, jota eletään, eikä vain roikuta mukana.

Nyt tämä oman elämän fenomenologi kiittää ja kuittaa tältä illalta.

Lumedemokratiaa ja foliohattuja

Ajattelin tehdä pienen paljastuksen tänään. Hieman ehkä hävettää näin vakaamuksellisena asennemusiikin kannattajana myöntää, että olen melko intohimoinen Eurovision laulukilpailun fani. Kuten tälläiseltä fanboylta voisi odottaa, katsoin tänään silmä ja korva tarkkana Uuden Musiikin Kilpailua, ja fiiliksiäni voisi näin kilpailun jälkeen kuvailla kahdella sanalla: Salaliitto ja väärys.

Tänään Uuden Musiikin Kilpailun "neljännesfinaalissa" soittivat Makea, Lauri Mikkonen, Mikko Pohjola, Hanna Sky sekä Madcraft (Joka palauttaa minut ah niin ihanasti takaisin lapsuuteni soundtrackin, skeitti-punkin maailmaan). Lisäksi siellä hassusti pomppivat ja jotain laulunkaltaista yrittivät Clarissa ja Josh Standing. Tänään kilpailtiin siis yhdestä suorasta finaalipaikasta sekä neljästä semifinaali paikasta. Kisassa tuomariäänet ja yleisöäänet yhdistettiin, ja siten saatiin aikaan järjestys yhdestä kuuten. Ensimmäinen pääsi jatkoon, viimeinen putosi ja välissä olleet menivät semifinaaliin.

Tuomaristossa istuvat tänä vuonna musiikin tohtori ja Sibelius-akatemian opettaja Aija Puurtinen, rap-artisti Redrama, Apulanta yhtyeen solisti Toni Wirtanen sekä YleX:n musiikki päälikkö Tomi Saarinen. Tuomaristo näyttää näin paperilla hyvältä (ehkä lukuunottamatta tuota Yleisradion suuta). Mukana on oikea musiikin tutkija ja asiantuntija sekä räppäri ja rokkari. Kaiken pitäisi olla suhtkoht tasapainossa ja kappaleen ja artistin tulisi ratkaista kuka lähtee edustamaan Suomea Kööpenhaminaan.

Näin ei ikävä kyllä ole. Tässä vaiheessa kehotan kaikkia laittamaan foliohatun päähän, koska nyt seuraa tiukkaa salaliittoteoria matskua. Ajoin nimittäin kertoa minkä takia tänäänkään paras ei ollut paras ja huonoin ei ollut huonoin. Kaikki johtuu yksinkertaisesti siitä, että Yleisradiolla on ainakin 50% äänistä. Tuomarit puhuvat kuin yhdestä suusta antaessaan pisteitä, vaikka voisin kuvitella, että jos istutat Redraman ja Toni Wirtasen samaan tuomaristoon niin riitahan siitä tulee. Erilaisuus näkyy toki tuomarien kommentoidessa esityksiä, mutta pisteitä jakaessa tuomarit ovat täysin yhtä mieltä kaikesta. Miten voi olla, että Apulannan, sen the suomalaisen rock-yhtyeen laulaja ja syvällisten lyriikoiden mestari Toni Wirtanen, antaa hyvin keskikertaiselle nuotinvierestä lauletulle tanssimusiikille enemmän pisteitä kuin illan ehdottomasti kovimalle vedolle, pop-punk yhtye  Madcraftille. Tämä oli toinen niistä kappaleista, joka meitsissä herätti tänään minkäänlaista fiilistä. Ja se oli vähällä tippua, miksiköhän?

Syy on siinä, että Yle haluaa varmistaa Softengine yhtyeen voiton. Olkoonkin, että Softenginen Something Better veisu on huomattavasti parempi kuin mikään Suomen Eurovision edustaja pitkään aikaan, on silti sanottava, että Madcraftin energialla saavutettaisin enemmän kuin taitavalla rokkailulla. Ylellä kuitenkin tiedostettiin, että rock-kansan äänet voisivat hyvinkin jakautua näiden kahden kesken, ja joku ihan muu lähtisi edustamaan Suomea, ja koska halutaan, että joku ihan OK sinne menee, ettei tarvitse hirveästi hävetä niin olihan tuo Softengine ihan hyvä valita. Tasohan ei ole mitenkään huima tänä vuonna, mutta ainakin meitsin mielestä hieman rosoisemmat edellisestä finaalista rimaa hipoen jatkoon päässyt Miau ja tämä illan ehdoton helmi Madcraft voisivat toimia huomattavasti paremmin kuin virheetön Softengine puhumattakaan ballaadikaartista, Clarissaa en haluaisi edes mainita. Kuitenkin jatkaakseni tästä Ylen salaliitosta, on tuo muuten rakastamani instituutio sortunut ja sanellut tuomareille, että hei äänestäkääpäs tolleen. Kun annetaan ensimmäiselle 25% enemmän ääniä aluksi, niin onhan kilpailu aika epäreilu sen jälkeen. "Äänestäkää vaan, ei sillä mitään väliä ole" sanoi Yleisradion kanavapäälikkö ja hieroi käsiään.  Lumedemokratiaa parhaimmillaan. Ehkä Ylellä ei haluta tässä taloustilanteessa edes voittaa ja siksi valitaan huonosti?

Tuon äänestyksen tähden hyvin keskikertaisella biisillä kisaan lähtenyt Hanna Sky on nyt finaalissa. Piti etsiä, joku, jonka biisi ei saisi niin suurta suosiota, mutta olisi kuitenkin lähes vakavasti otettava kilpailija Softenginelle. Tämähän näkyi esimerkiksi selvästi tuomarien antamissa "Tsemppi-äänissä" esimerkiksi Clarissa feat. Josh Standing - duolle. Miten voi olla, että tuollaiset musiikin ammattilaiset antavat ääniä, ihan vaan tolleen, koska "Teissä on potentiaalia", vaikka esitys oli selvästi kaikkein huonoin. Tässä haetaan vain suurempaa varianssia ja katsojapohjaa, kun valitaan pakollinen tanssibiisi mukaan. Sama näkyi myös vime vuonna esimerkiksi Diandran jokseenkin heikon kappaleen tukemisena. Samanlaista hirvitystä kuin Ruotsissa viime vuonna käyttöönotettu systeemi, jossa maat jaettiin järjestykseen niin, että kilpailusta tulisi mielenkiintoisempi. Suututtaa jo pelkkä muistelukin.  Haetaan suurempaa suosiota musiikin tason ja reiluuden kustannuksella.

Lopuksi voisin vielä sanoa, että en pidä ajatuksesta, että Euroviisuissa haetaan vain voittoa eikä suinkaan esitellä maan parasta musiikillista parasta, hyvän formaatin pilaamista, suurempi varianssi toisi huomattavasti suuremman suosion, ja olisi mielenkiintoisempaakin. Madcraft sai muuten tänään ainakin yhden uuden fanin.

Kuitenkin aivan lopuksi haluan sanoa: häpeä Toni Wirtanen! Olen aina pitänyt sinua aika coolina tyyppinä, mutta kun olet selvästikkin hukannut asenteesi en ehkä ole enää samaa mieltä. Luotin sinuun, sinun piti olla se, joka sanoo, että tämä on hyvä, tuo on huono  välittämättä muiden tuomarien tai Yleisradion mielipiteestä. Et kuitenkaan tehnyt niin. Caesaria lainatakseni "E tu, Brute"

(Ei, en ole katkera)