Kyllä nyt puhutaan siitä itsestään: Maailmanjärjestyksestä, kapitalismista, tehokkuus-yhteiskunnasta ja nihilismistä. Tähän kirjoitukseen innostumisesta voin kiittää työelämää, arkea, Friedrich Nietzscheä sekä Søren Kierkegaardia.
Tällä hetkellä arki tuntuu pelottavan helpolta. Herää, mene töihin, väsy, tule kotiin, nuku, toista. Helppoa, yksinkertaista ja aivan törkeen pelottavaa! Minä, pieni ratas yhteiskunnan koneistossa. Juoksen omaa ihmisenpyörääni, enkä näe syytä paeta, olkoon Babylon siis kotini tästä iäisyyteen.
Nihilismi, tuo ismeistä kaikkein hirvittävin tekee tuhojaan aivoissani. Yht'äkkiä maailma tuntuu staattiselta, täysin mahdottomalta muuttaa ainakaan minun kätteni töillä. Ihan samahan se on mitä meitsi tällä elämälläni tekee. Voisin siis vain yrittää päästä mahdollisimman vähällä kärsimyksellä. Miksi yrittää jotain missä voi pettyä, eikö ole vain parempi jäädä tähän hetkeenmissä kaikki on ihan mukiinmenevää? Parempi se on kuin se järjetön maailmantuska, joka tuntuu lepäävän harteillani aina kun sisäinen maailmanparantajani herää haavemaailmastaan, vai onko?
"Ei ole surullisempaa näkyä kuin nuori pessimisti, paitsi vanha optimisti", näin ainakin Mark Twainin mukaan. Aivan oikeassahan hän on, en minä vain voi vaipua keskinkertaisuuteen, en se ole minä. Ei sillä, että haluaisin olla ylihminen, tiedän vain, että tässä elämässä on niin paljon koetavaa, niin paljon jokia ylitettävä, niin paljon vuoria kiivettävinä, niin paljon vähemmän kliseisiä metaforia.
Voin onneksi hädässäni turvautua setä Sørenin (joka muuten ei tehnyt päivääkään oikeaa työtä elämässään) neuvoon: "Vapaus on hänen autuutensa. Vapaus olla tekemättä tuota tai tätä tässä maailmassa, mutta ennen kaikkea vapaus tulla tietoiseksi vapaudesta."
Pitää ymmärtää olevansa oikeasti vapaa. Jos minä haluan olla asettumatta yhteiskunnan valtarakenteisiin, niin kuka minua estää? Oma rajoittunut mieleni tietenkin! Se sanoo, että näin se on aina ollut, näin sen pitääkin olla! (Hume ei arvostaisi, eikä giljotiini)
Maailmaa voi muuttaa, yhteiskuntaa voi muuttaa ja itseäänkin voi muuttaa. Ei tarvitse tyytyä olemaan orava, Babylonin orja tai ratas koneistossa, ja kuten Mario Savio asian muotoili :
“Tulee hetki, jolloin koneen toiminta muuttuu niin vastenmieliseksi että se sairastuttaa sinut, eikä sen käyttöön voi enää osallistua edes passiivisesti. Silloin pitää tarttua rattaisiin ja vauhtipyöriin, vipuihin ja laitteisiin, ja pysäyttää kone. Ja sen käyttäjille ja omistajille pitää kertoa, että ilman ihmisen vapautta kone ei pyöri enää koskaan.”
Tarvitsee siis vain herätä unestaan, ihan oikeaan Matrixiin näkemään asiat miten ne ovat, ja kuinka niiden ei suinkaan tarvitse olla niin. Valintoja, valintoja, niin pelottavia valintoja.
Olin tuossa hiihtolomalla rippikoululeirillä, jonka vietin poikkeuksellisesti punainen pipo tiukasti ohimoilla. Monesti sen leirin aikana meitsiä luonnehdittiin sen pipon takia Jacques Cousteauksi. Nyt hetki sen jälkeen totesin, että sain kävellä todellisen idolin saappaissa sen lyhyen hetken. Cousteau eli tuttavallisemmin Kustöö oli merenkävijä, tutkimusmatkailija, edelläkävijä, sukeltaja, luonnonsuojelija ja sankari. Hän teki kaiken, mitä nyt elämässä voi tehdä. Tekeminen on tärkeintä, ei saavuttaminen, vaan se kokemus, että elät elämää. Sellaista elämään, jota eletään, eikä vain roikuta mukana.
Nyt tämä oman elämän fenomenologi kiittää ja kuittaa tältä illalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti