Kärsimysteologia ja Musta Barbaari-periaate

Pitkäperjantai, luterilaisen kirkkovuoden synkin juhla, Jeesuksen ristiinnaulitsemisen ja hautaamisen muistopäivä. Riisuttu alttari, orjantappurakruunu ja säestämättömät virret. Aikaa yrittää ymmärtää kärsimystä, jota Jeesus koki. Tässä kirjoituksessa en nyt suoranaisesti ajatellut puhua omista uskonasioistani vaan harrastaa hieman teologista pohdintaa.

Aloin siis hieman teologisessa mielessä pohtia tätä koko kärsimyshistoriikkia (Oletan tässä nyt siis, että Jeesus todella on Jumala). Ensin iskee vastareaktio: Eihän se ristiinnaulitseminen varmasti ollut suurinta tuskaa mitä saattaa kokea, eihän? Varmasti noitaroviot tai holokausti ovat enemmän kärsimystä aiheuttavia.

Mietitäämpä kuitenkin hieman kärsimystä. Jos  sinulla on vaikkapa reikä hampaassa, ja saisit sen sormia napsauttamalla katoamaan, niin etkö sinä niin tekisi? Meitsi ainakin tekisi. Minähän en niin voi tehdä, mutta Jumalan Poika varmasti olisi voinut. Kuvittele sitä tuskaa, kun tiedät, että voit lopettaa kärsimyksesi sekunilla millä hyvänsä, ja jatkuvasti kamppailet sitä kiusausta vastaan, koska haluat nöyrtyä ja näyttää esimerkin maailmalle, olla instrumentti sen pelastumisessa.

Toisaalta, miksi ihmeessä Jeesuksen oli ylipäätään kuoltava, jotta ihmiset saisivat syntinsä anteeksi? Miksi kaikkivoipias Jumala ei vain antanut niitä anteeksi? Ihan puhtaasti ihmisen takia. Mustan Barbaarin sanoin "Ei kipuu, ei hyötyy." Näinhän ihminen ajattelee, mikään ei tule tyhjästä, jotainhan kaiken eteen on tehtävä. Jos haluan uuden Ferrarin tai kolmannen hampurilaisen on minun tehtävä jotain ansaitakseni sen.

Ei ihminen uskoisi, jos Jumala vain antaisi kaikki synnit anteeksi yht'äkkiä. Piti olla joku, joka toisi sen anteeksiannon näkyväksi. Joku, joka antaisi kasvot kärsimyksellä ja anteeksiannolle. Tämä "viimeinen uhri" annettiin, ei sen tähden, että Jumala voisi antaa anteeksi vaan sen tähden, että ihminen ymmärtäisi, että hänelle on annettu anteeksi.

Jos minä olisin ollut kirkkoisä, niin tällä tavalla meitsi olisi ehkä asiaa lähestynyt. Ajatus kärsivästä Jumalasta, kun on teologisessa mielessä kovin mielenkiintoinen. Mutta kuten tavataan sanoa "Lyhyestä virsi kaunis", joten meisi lopettaa tähän. Aamen ja silleen.

Babylon, nihilisti ja Jacques Cousteau

Oravanpyörä, Babylon, The Machine, tai miksi sitä ikinä haluaakaan kutsua.

Kyllä nyt puhutaan siitä itsestään: Maailmanjärjestyksestä, kapitalismista, tehokkuus-yhteiskunnasta ja nihilismistä. Tähän kirjoitukseen innostumisesta voin kiittää työelämää, arkea, Friedrich Nietzscheä sekä Søren Kierkegaardia.

Tällä hetkellä  arki tuntuu pelottavan helpolta. Herää, mene töihin, väsy, tule kotiin, nuku, toista. Helppoa, yksinkertaista ja aivan törkeen pelottavaa! Minä, pieni ratas yhteiskunnan koneistossa. Juoksen omaa ihmisenpyörääni, enkä näe syytä paeta, olkoon Babylon siis kotini tästä iäisyyteen.

Nihilismi, tuo ismeistä kaikkein hirvittävin tekee tuhojaan aivoissani. Yht'äkkiä maailma tuntuu staattiselta, täysin mahdottomalta muuttaa ainakaan minun kätteni töillä. Ihan samahan se on mitä meitsi tällä elämälläni tekee. Voisin siis vain yrittää päästä mahdollisimman vähällä kärsimyksellä. Miksi yrittää jotain missä voi pettyä, eikö ole vain parempi jäädä tähän hetkeenmissä kaikki on ihan mukiinmenevää? Parempi se on kuin se järjetön maailmantuska, joka tuntuu lepäävän harteillani aina kun sisäinen maailmanparantajani herää haavemaailmastaan, vai onko?

"Ei ole surullisempaa näkyä kuin nuori pessimisti, paitsi vanha optimisti", näin ainakin Mark Twainin mukaan. Aivan oikeassahan hän on, en minä vain voi vaipua keskinkertaisuuteen, en se ole minä. Ei sillä, että haluaisin olla ylihminen, tiedän vain, että tässä elämässä on niin paljon koetavaa, niin paljon jokia ylitettävä, niin paljon vuoria kiivettävinä, niin paljon vähemmän kliseisiä metaforia.

Voin onneksi hädässäni turvautua setä Sørenin (joka muuten ei tehnyt päivääkään oikeaa työtä elämässään) neuvoon: "Vapaus on hänen autuutensa. Vapaus olla tekemättä tuota tai tätä tässä maailmassa, mutta ennen kaikkea vapaus tulla tietoiseksi vapaudesta."

Pitää ymmärtää olevansa oikeasti vapaa. Jos minä haluan olla asettumatta yhteiskunnan valtarakenteisiin, niin kuka minua estää? Oma rajoittunut mieleni tietenkin! Se sanoo, että näin se on aina ollut, näin sen pitääkin olla! (Hume ei arvostaisi, eikä giljotiini)

Maailmaa voi muuttaa, yhteiskuntaa voi muuttaa ja itseäänkin voi muuttaa. Ei tarvitse tyytyä olemaan orava, Babylonin orja tai ratas koneistossa, ja kuten Mario Savio asian muotoili :

“Tulee hetki, jolloin koneen toiminta muuttuu niin vastenmieliseksi että se sairastuttaa sinut, eikä sen käyttöön voi enää osallistua edes passiivisesti. Silloin pitää tarttua rattaisiin ja vauhtipyöriin, vipuihin ja laitteisiin, ja pysäyttää kone. Ja sen käyttäjille ja omistajille pitää kertoa, että ilman ihmisen vapautta kone ei pyöri enää koskaan.” 

Tarvitsee siis vain herätä unestaan, ihan oikeaan Matrixiin näkemään asiat miten ne ovat, ja kuinka niiden ei suinkaan tarvitse olla niin.  Valintoja, valintoja, niin pelottavia valintoja.

Olin tuossa hiihtolomalla rippikoululeirillä, jonka vietin poikkeuksellisesti punainen pipo tiukasti ohimoilla. Monesti sen leirin aikana meitsiä luonnehdittiin sen pipon takia Jacques Cousteauksi. Nyt hetki sen jälkeen totesin, että sain kävellä todellisen idolin saappaissa sen lyhyen hetken. Cousteau eli tuttavallisemmin Kustöö oli merenkävijä, tutkimusmatkailija, edelläkävijä, sukeltaja, luonnonsuojelija ja sankari. Hän teki kaiken, mitä nyt elämässä voi tehdä. Tekeminen on tärkeintä, ei saavuttaminen, vaan se kokemus, että elät elämää. Sellaista elämään, jota eletään, eikä vain roikuta mukana.

Nyt tämä oman elämän fenomenologi kiittää ja kuittaa tältä illalta.